Mutta Ilonan pää painui käden varaan. Hän näki joukossa yhden muita uljaamman. Hän näki pitkän, solakan poikansa hymy huulilla ja joustavuus joka jäsenessä astuvan ohi.
Kaikki, kaikki repi tällä hetkellä hänen oman sisimpänsä veristävää haavaa. Airin säteilevät silmätkin tekivät kipeätä. Toista oli nuoren, toista äidin suru. Nuori eli käsissä olevassa hetkessä. Hän saattoi vapautua kaipuustaan ainakin hetkittäin. Äidille se oli olemassa aina ja kaikessa. Äidin kaipuu käsitti koko elämän: nykyhetken, menneisyyden ja tulevaisuuden. Äiti ajatteli kotia, joka tulevaisuudessa ehkä olisi tullut perustetuksi ja missä nuoret olisivat liittäneet vanhempienkin elämän uusien polvien elämään. Äiti näki entisyydessä muistoja, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola veristävässä haavassa siksi, että lyhyestä yhdessäolo-ajasta ei ollut tullut niin vaaria otetuksi kuin tahtoa olisi ollut. Enemmän, syvemmin olisi pitänyt iloita yhdessäolosta silloin kun sitä annettiin. Paremmin olisi pitänyt opastaa ja auttaa taipaleelle lähtijää.
— Täti, — laihtunut, mutta lujaotteinen käsi pujottautui hiljaa
Ilonan käteen. — Muistatko Aarnen unta? Se pieni viluinen lapsi oli
Suomi. Aarne ja kaikki nämä he kantoivat kärsivän maansa vapauden
kevätkoittoon. Suomelle tulee kesä — heidän kauttaan.
Kyynel toisensa jälkeen putoili Ilonan helmaan. Mutta kyynelten läpi hän näki uusien joukkojen marssivan ohi lujuus, vakavuus ja jalo uhrimieli katseessa.
"Itsemme vuoksi taistohon noussehet emme. Isänmaan tähden katso me kamppailemme." Ryhti, katse, asu ja astunta, kaikki todisti tätä. Ja se antoi voimaa, tulevaisuudentoivoa ja nostavaa uskoa siihen, että henkensä antaneet eivät olleet kuolleet turhaan.
Varsinaisten juhlallisuuksien päätyttyä joutuivat Ilona ja Airi ihmisvirran kuljettamina kulmaukseen, jossa näkivät Kaijan ja Olavin. Nämä säteilivät kumpikin.
— Totisesti, tämä on Suomen suurin päivä, — alkoi Olavi innostuneesti. — Onko koskaan ennen nähty tällaista juhlakulkuetta! Kädenkäänteessä muodostivat nämä joukot armeijan. Tyhjin käsin astuivat vihollista vastaan vallaten siltä aseet itselleen.
— Minun suurin päiväni oli se, joka toi sinut kotiin — Kaija painautui lähemmäksi Olavia.
— Ja minä löysin sinut … lypsämästä, tuli veitikkamaisesti, äänen värähdellessä ilosta. — Kun vain Eerokin nyt olisi ollut kyllin vanha ollakseen mukana! Martti on koululaisten joukossa, ja hän on jo sanonut, että tästä päivästä hän vielä kertoo "lapsille ja lastenlapsille".
Virta kuljetti heitä eteenpäin. He vain huiskuttivat kättä Ilonalle ja
Airille, näiden jatkaessa matkaa toiseen suuntaan.