Aleksanterin ja Hakasalmen kulmassa he nousivat Lapinlahden raitioon. He eivät olleet suostuneet asiasta, mutta molemmilla oli sama ajatus. Hautausmaalla olikin nyt paitsi Aarnen kumpua kaksi uutta, vielä umpeenluomatonta hautaa. Oli ollut välttämätöntä laskea arkutkin niihin ja peittää ne niin, että vain kannen yläosa oli näkyvissä, mutta itse hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainin hautaus oli siirtynyt siksi, että odotettiin Arvia, Pentin siitä syystä, ettei ruumiista kohta saatu tietoa.
Ilonan ja Airin lähestyessä hautoja näkivät he toisten ennättäneen ennen heitä. Martta oli tullut neuvomaan tietä Arville, ja Maija oli kohta juhlamenojen päätyttyä tavoitellut Taunoa saadakseen hänet mukaansa.
— Taidamme suostumuksetta yhtyä täällä, sanoi Tauno tervehdittyään.
— Kuvaavaa nykyhetkelle, jatkoi Martta. — Sitten hänen katseensa tutkivana pysähtyi Taunoon. Tämä oli vielä huomattavan kalpea läpiammutun keuhkon aiheuttamasta sairaudesta. —
Sinä olet kokenut paljon, josta ei moni valkohapsinen tiedä mitään, sanoi Martta painokkaasti. Itsekseen hän ajatteli, että viisitoistavuotias oli kypsynyt mieheksi.
Tauno ei vastannut. Hän puristi vain äitinsä kättä ja tunsi jotain sanoin lausumatonta jo siinä tavassa, jolla äiti nojasi häneen.
Aarnen haudalla oli kaksi valkeaksi maalattua penkkiä. He asettuivat niille, ja Taunon piti kertoa.
Hän oli niitä verrattain harvoja, joiden oli onnistunut elävänä päästä Etelä-Suomesta rintaman toiselle puolelle vielä sen jälkeen, kun sota oli täydessä käynnissä. Pentin kaatumisen jälkeen oli hän milloin yksin, milloin satunnaisesti tiellä tapaamiensa toverien seurassa piileillyt metsissä milloin missäkin kaiken aikaa pyrkien, joskin mutkateitä, pohjoiseen. Kerran oli häntä ajettu takaa niin kiivaasti, että hänen täytyi kätkeä suksensa ja itse piiloutua puuhun. Siellä hän istui kaiken yötä kuullen pyssyjen pauketta ja jatkuvaa takaa-ajoa. Vasta toisen päivän aamuna hän uskalsi jatkaa. Kerran, kun hän ponnisteli eteenpäin, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi, että päätti antautua, jos ruvettaisiin ahdistamaan. Silloin seisoi äkkiä asestettu mies hänen edessään ja ankara: "seis!" kajahti vastaan. Mutta mies olikin "valkoinen." Tauno oli päässyt yli rajan. Hän ymmärsi sen ja kaatui tiedottomana hangelle.
— Mitä sinä ajattelit ensimäiseksi, kun siitä heräsit, tiedusteli
Martta sairaanhoitajan uteliaisuudella.
— Äitiä … ja kaatuneita. — Hänen katseensa kääntyi Pentin haudalle.