Syntyi hetken syvä äänettömyys. Elämä puhui — hautojen kautta.
Arvi katkaisi ensimäisenä äänettömyyden. — Me olemme kärsineet ja kärsimme kipeästi. Mutta pahempaa olisimme ansainneet. — Hänen katseensa etsi Ainin arkun kantta, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. — Oman sydämensä pahuutta Ainikin yhtenään suri. Se kulutti hänen voimiaan enemmän kuin mikään muu.
— Ei Aini viime aikoinaan keskittänyt ajatuksiaan omaansa eikä toisten pahuuteen. Hänellä oli parempaa ajateltavaa. — Martan sanoissa oli kärki, jonka Arvi tunsi.
— Ihmiselle on vaikeata tulla itsensä tuntemiseen, sanoi hän, suuri vakavuus kasvoillaan. — Sekä porvaristo että työväki on ummistanut silmänsä omille synneilleen, nähnyt vikoja vain toisissa ja pitänyt suurta ääntä niistä. Ei tällaistakaan tilannetta olisi syntynyt, jos meillä olisi ollut paljon yksilöitä, jotka ensi sijassa olisivat harrastaneet omaa, ei toisten parantamista.
Ilonan katse kohosi äkkiä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt Ainin avioliittoa, eikä liioin Arvin kantaakaan. Mutta tänä hetkenä hän äänen ankaruudesta huolimatta kuuli sanoissa niin rehellistä tahtoa ja niin kieltämätöntä totuutta, että oikein teki hyvää. Tuollaisessa rehellisessä, vilpittömässä mielessä on aina jotain eteenpäin auttavaa ja nostavaa.
Hiekkakäytävältä kuului samassa askelia. Kaija, Olavi ja heidän seurassaan eräs kumaraselkäinen, huivipäinen nainen lähenivät. He olivat arvanneet toisten olevan haudoilla ja olivat päättäneet yhtyä heihin. Vieras, joka oli heidän matkassaan, oli esiteltävä toisillekin. Sillä ellei tätä Anna-Kaisa Lundia olisi ollut, ei Olavikaan enää olisi elävien kirjoissa. Hän oli löytänyt Olavin hangelta, vienyt omaan tupaansa, siellä hoidellut parhaimman mukaan ja asettunut Olavin ja häneen tähdätyn surma-aseen väliin. Lisäksi hän oli — kun ei enää uskaltanut pitää holhokkejaan kotona, vienyt heidät metsään, haudannut nahkasissa hankeen ja käynyt siellä heitä hoitamassa ja ruokkimassa.
— Te olette suurtöiden suorittaja, yksi niistä monista tuntemattomista. — Martta astui ensimäisenä Anna-Kaisan eteen ja tarttui kaksin käsin hänen käteensä, poskillaan voimakkaiden tunteiden hehku.
— Mitäs nyt neiti, — Anna-Kaisa pyyhki hämillään silmiään huivinnurkkaan. — Kuka nyt ei auttaisi! Eihän ne henkeä enempää olisi voineet viedä minulta.
Ei henkeä enempää! Miten ylevän yksinkertaisesti se sanottiin! Ilonan täytyi, taas ajatella Aarnea. Tuollaista vaatimatonta itsensä ja oman kohtalonsa vähäksi arvioimista yleisen ja yhteisen rinnalla oli hänessäkin ollut. Ja näin ylvään yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuin Anna-Kaisa oli ollut valmis antamaan henkensä, oli varmaan Aarnekin antanut omansa.
Ei henkeä enempää! Ne sanathan olivat täynnä lääkitystä ja voitonriemua. Niissä oli kristillisyyden syvä käsitys siitä, ettei kuolema kajonnut muuhun kuin elämän ajalliseen olomuotoon, josta ei itse elämä riippunut.