— Niin, kuului Anna-Kaisa jatkavan, ei sitä syrjäinen voi arvata mikä hätä minulla oli noista hankeen peitetyistä raukoista ja mikä ilo sitten kun ne säilyivät. Ja nyt annettiin minulle vielä sekin ilo, että tämä akronohvin rouva on se pieni Kaija, jota lasta minä Suviniemen pappilassa passailin siellä palvellessani.
Tiedonanto synnytti iloisen hämmästyksen Maijassa ja Ilonassa, joille se tuli yhtä odottamattomana kuin Anna-Kaisan ilmestyminenkin. Molemmat muistivat hänet kuitenkin hyvin. Ja Alli, joka pian kai yhtyisi toisiin, tuntisi ehkä ensi näkemällä. Hän oli sellaisessa aina muita etevämpi.
Anna-Kaisalta meni suu makeaan nauruun. Alli oli aina ollut hänen erikoisessa suosiossaan. — Aina hän minua puolusti, kun rovastinna oli harmissaan minun typeryydestäni. Ja kun menin naimisiin, keikautti Alli neiti minut keskelle lattiata ja sanoi, että: voi sinuas Anna-Kaisa, suurtöiden tekijäksi minä aina olenkin sinua sanonut. — Piloillaan tietysti sanoi. Mitäpä suurta siinä naimisiinmenossa oli! — Anna-Kaisan huivi nousi taas pyyhkäisemään silmäkulmaa, vaikka suu oli suuressa hymyssä.
Mutta Olavi tarttui Anna-Kaisan käteen ja puristi sitä, kasvoilla kaunis kirkkaus. - Anna-Kaisa, te olette lahjoittanut minulle takaisin enemmän kuin henkeni, — uskoni Suomen kansaan ja sen tulevaisuuteen.
Mielenliikutus salpasi hetkeksi hänen äänensä. Mutta sitten purkautuivat voimakkaana väreilevät tunteet uudelleen sanoiksi.
— Minä olin aivan murtua, kun näin mikä suunnaton raakuus puhkesi esiin kansassamme. Mutta vähäväkisten sankariteot ja armeijamme kunto on antanut minulle toivon tulevaisuuteen. Irtain väestö ja ne joukot, jotka suurissa tehdaskeskuksissa ovat imeneet sielun ja ruumiin sairautta itseensä, ne olivat kauhuntöitä tekemässä. Suomen kansa, itse maalaiskansa on kaikesta huolimatta vieläkin toista maata. Siinä on sankarmielen itua, joka vain odottaa kypsymisen ja puhkeamisen hetkeä.
Samassa tuli Alli. Kaija keikautti Anna-Kaisan suoraan hänen eteensä ja
Alli tunsi kuin tunsikin — Anna-Kaisan suureksi iloksi.
Mutta samassa nousi Maija, tarttui tukeaetsivästi Taunon käsivarteen ja antoi katseen painua Pentin kukitettuun hautaan.
— Tässä näiden hautojen partaalla täytyy minun puhua yhdestä, jolle minulla ei ollut rakkautta tarpeeksi silloin kun hän sitä kipeän kipeästi olisi tarvinnut. Hän oli epätoivoinen miehensä tekemästä verityöstä. Epätoivoisena meni hän minun kodistani, — minä en jaksanut lohduttaa häntä. Ja seuraavana päivänä hänet tavattiin ruumiina rannalla Vanhassa Kaupungissa. Hän oli tehnyt minkä hän taisi — antanut henkensä kuin sovintouhriksi.
— Airi, missä on sen vaimon lapsi, kysyi Ilona hiljaa Airilta.