Keltakutrinen poika oli nukkunut äitinsä syliin.
3.
Ilona Soljan äiti, rouva Helena Kalk, oli ryhdikäs, kookasvartaloinen nainen, jonka suora selkä ja lujat periaatteet olivat omiaan herättämään kunnioitusta ja taipuvaisuutta hänen ympäristössään. Miehensä kuoleman jälkeen oli hän tulojensa kartuttamiseksi ruvennut pitämään täyshoitolaisia. Mutta hän otti heitä valikoiden. Jos sattui joukkoon sellaisia, jotka eivät ottaneet noudattaakseen talossa säädettyä järjestystä, täytyi heidän joko muuttaa tapansa tai muuttaa talosta. Kalkilla asuminen olikin siitä syystä jo sinänsä kuin hyvä mainetodistus.
Muuten oli rouva Kalk sitä mieltä, että nuorille oli annettava myöskin vapautta. Hänen luonaan viihdyttiinkin siitä syystä yleensä. Kalkilla oli hauskaa, se tunnustettiin. Perheenäidin osaksi syrjässä pysyttelevä, osaksi nuoria valvova käytös oli omiaan kehittämään heitä, ei painostavalla, vaan tukevalla tavalla. Se tunnettiin ja tunnustettiin.
Huoneiden järjestelyssäkin oli rouva Kalk ajatellut holhokkiensa riippumattomuutta. Ruokailuhuoneen takana olevat kaksi suojaa olivat emännän hallussa, ruokailuhuone oli samalla yhteisenä seurusteluhuoneena ja kaikki toisella puolella olevat kamarit olivat vuokralaisilla.
Hauska nurkkakamari viereisine huoneineen oli saanut nimekseen "pappila" syystä, että Suviniemen nuoret nyt jo toista vuotta asuivat niissä. Maija oli käsityökoulun opettajatarosaston toisella luokalla. Kaija oli päässyt tyttökouluun ja Alli "mässäili" — omien sanojensa mukaan — aamusta iltaan Ateneumilla. Aini sattui joskus, kun oli "opettajatartuulellaan", kuten Alli sanoi, muistamaan, että hän vanhimpana ja lähes valmiina opettajattarena olisi ollut velvollinen huolehtimaan toisistakin. Tällaista "tuulta" sattui kuitenkin vain silloin, kun "Jatkolla" jokin onnistunut koetunti tai innostava esitelmä hetkeksi sai hänet ihannoimaan opettajan aatteellista elämänkutsumusta tai kun kirje isältä tukahutti kaiken muun valtavaan toivoon olla vanhemmille iloksi. Tavallisesti tunsi Aini itsensä avuttomaksi raukaksi, jota tunnekuohut armotta viskelivät milloin aallokon huipulle, milloin sen pohjaan, — tänä talvena useimmiten pohjaan.
Suhde Yrjöön oli niin repivä. Siitä ei koskaan tullut sen selvempää. Viime talvi oli tosin ollut ihana. Sen alkupuoli, tai paremminkin syyslukukausi oli vielä kulunut keväällisen tutustumisen huumauksessa. Talvella he sitten menivät salakihloihin. Mutta kun Yrjö kesällä tuli tervehtimään, ei se lähentänyt heitä toisiinsa. Päinvastoin. Isä ja Yrjö eivät ensinkään ymmärtäneet toisiaan. Siitä kai johtui sekin, ettei Yrjö tahtonut julkaista kihlausta. Hänestä oli vastenmielistä sitoutua perheeseen, jonka elämänkatsomus tuntui hänestä ahtaalta ja orjuuttavalta.
Mutta kun rakasti kiihkeän tulisesti niinkuin Yrjö, mitä silloin merkitsi erilaiset katsantokannat? Kärsihän Ainikin vähintäin yhtä paljon. Mutta hän oli siltä valmis tunnustamaan rakkautensa toisillekin.
Rakastiko siis Yrjö vähemmän? Tai olikohan hän jo saanut kylläkseen?
Hän odotti näihin aikoihin nimitystä virkaan toisella paikkakunnalla.
Ehkä tahtoi hän päästä vapaaksi alkaakseen uudestaan toisaalla ja
toisen kanssa?
Ainia värisytti. Tämä kysymys vei häneltä nykyään sekä yön unet että päivien rauhan. Ennen oli hän vain ajatellut miten saisi isän ja Yrjön lähemmä toisiaan ja miten itse voisi sekä taipua että taivuttaa, jotta kaksi niin eri oloissa kasvanutta ja eri suuntaan kehittynyttä kuin Yrjö ja hän voisivat tulla onnellisiksi. Nyt oli kaikki muu väistynyt tuon suuren, ratkaisevan kysymyksen tieltä: Rakastiko Yrjö, vai eikö hän rakastanut? Hän tuntui toisenlaiselta kuin ennen.