— Te olette äiditön niinkuin minäkin. Sentähden minä mielestäni ymmärsin. — Maija oli mennyt aivan punaiseksi. Hän oli kai ollut liian rohkea.
Tuo ujo hämilleenmeno miellytti Penttiä. Hänen oma rohkeutensa kasvoi siitä. — Rouva Solja on aivan hullaantunut poikaansa, sanoi hän kuitenkin kaartelevasti.
— Meillä on muistot jälellä. — Maija sanoi sen hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti.
Martta tuli samassa kutsumaan illalliselle. Pöydästä noustua tekivät vieraat kohta lähtöä. Kaikki pappilalaiset saattoivat heitä venheelle.
Utuiset usvat keinuivat kepeinä rannoilla ja valkea kuunkaistale oli noussut taivaalle kuin valjulla tehottomuudellaan ylistääkseen kesäyön kirkkautta.
Kun vene oli liukumassa rannalta aloitti rovasti iltavirren. Kaikki rannalla seisovat, yhtyivät siihen. Säveleet saattoivat eteneviä sointuvina, lempeinä, rauhaa antavina. Pentistä oli virsi kuin äidin iltasiunaus lapselle. Hän nojasi hetken kuunnellen airoihin. Venhe lipui äänettömästi kirkasta pintaa pitkin. Kesäillan rauha lääkitsi ja nosti.
Laulu lakkasi ja rannalla olijat alkoivat poistua. Pentistä näytti siltä kuin viimeisenä olisi kulkenut valkopuseroinen tyttö, hänen rinnallaan toinen, vielä lastenkirjoissa oleva.
Maija ja Kaija Gran, päätti hän mielessään.
Hänen eteensä nousi kuva tyynikatseisesta, kalpeasta tytöstä, joka ventovieraana oli puhunut hänelle leppeitä, sisäistä ymmärtämystä osoittavia sanoja.
Hän katsoi vielä kerran rannallepäin ja näki vilahduksen puitten taakse katoavasta valkoisesta puvusta. Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi voimaottein soutaa.