— Puhutaan nyt jo muusta, herrat ovat tulossa, huomautti Ilona Solja.
— Niin, jos lupaat pian tulla Tuomilehdosta tänne takaisin oikein jäädäksesi tänne. — Aini kietaisi kädet Ilonan kaulaan. — Sinä olet antanut minulle niin paljon, lisäsi hän hiljaa. — Minä olen nähnyt sinussa onnellisen ihmisen, onnellisen äidin.
Ilona Solja hymyili tyyntä, kirkasta hymyään Ihminen on aina onnellinen, kun hän tuntee, olevansa oikealla paikallaan elämässä.
— Ja hän on oikealla paikallaan, kun saa elää sille, jota rakastaa? —
Kuin tuskaa ja samalla toivoa nousi Ainin kysyvään katseeseen.
— Ei se riipu vain tunteesta. Se on kai sinusta hirveän arkista ja outoa, mutta minä uskon, että juuri avioliitossakin on parhaimpana onnen takeena selvä tietoisuus siitä, että olemme kutsumustamme täyttämässä olemme juuri sillä paikalla elämässä joka odotti juuri meitä.
Ilona Soljan katse kääntyi sanomattomalla hellyydellä kappaleen matkan päässä leikkivään poikaan, jonka vaaleat kiharat valahtivat niskasta hartioille joka kerralta, jolloin poika kumartui poimimaan kukkaa maasta. Suuri, pohjaton äidinilo kuvastui hänen sielukkaassa katseessaan. Hän irtautui Ainin syleilystä, kiiruhti joustavin askelin nurmen poikki ja sai ilosta kirkuvan pojan syliinsä. Äidin kasvot loistivat kilvan pojan säteilevien sinisilmien kanssa.
Herrat, jotka juuri olivat ehtineet kohdalle, pysähtyivät kumpikin. Rovastin lempeät kasvot olivat täydessä hymyssä. Pentin katseeseen nousi suuri nälkä. Hän koetti katsoa toisaalle, mutta tunsi samassa, että joku häntä tarkasti. Hän karahti punaiseksi, työnsi kädet äkkiä ja aiheettomasti housuntaskuihin ja rupesi hiljaa viheltämään samalla kun hän hitaasti lähestyi pienen matkan päässä seisovaa Maija Grania.
— Te katsoitte minuun niin kysyvästi, — sanoi hän suoraa päätä.
— Me ajattelimme ehkä samaa, tuli yksinkertaisesti vastaan.
— Kuinka niin, mehän emme ensinkään tunne toisiamme, väisteli Pentti.