— En minä … lähden tästä pian toisaalle. Maija oli jo kynnyksellä. Mutta hän kääntyi äkkiä takaisin, kietaisi kätensä Ainin kaulaan ja sipaisi äidillisen hyväilevästi Ainin ohimojen kohdalla kiharaan kiertyvää ruskeata tukkaa.
Tuo pieni sanaton hyväily aukaisi sulun Ainin sisimmässä.
— Maija, me rakastamme usein enimmin sitä, minkä tähden olemme kärsineet enimmin. Topelius sanoo niin. Muistatko?
Kyyneleet nousivat Ainin silmiin, mutta kyynelten läpi loi rakkauden kasvattama uhrimieli kauniin kajastuksen hänen koko olemukseensa.
— Mutta Aini, te olette niin erilaiset!
— Muistatko mitä Ilona Solja sanoi "kutsumuksesta" sinä iltana, jolloin olit tullut meille?
— Eihän tällaisessa tapauksessa… Maijalta katkesi lause kesken. Hän ei tietänyt miten jatkaa loukkaamatta Ainin tunteita. Hän puristi siitä syystä vain vielä kerran Ainin kättä ja livahti ovesta.
Ulkona oli aito pakkanen. Tähdet aivan säkenöivät taivaalla. Ihmiset näyttivät kiiruhtavan eteenpäin kuin pakkasta pakoon. Ainoastaan "pasaassin" läpi kiiruhtaessaan näki Maija muutamia paikoilleen pysähtyneitä herroja: Siinä taisi olla kahvila tai jokin sellainen, josta he olivat tulleet. Toisia oli paraikaa tulemassa sisältäpäin.
Maijan täytyi tehdä pieni kierros sivuuttaakseen herrat. "Suotta aikaisin läksitte", kuuli hän jonkun huomauttavan. "Pullakin laulaa ja tanssii tänä iltana. Sillä on helkkarin fiinit sääret! Nilkka siro kuin kauriin, mutta pohkeet herkullisen pyöristyneet". Toiset nauroivat.
Maija joudutti askeleitaan. Tuntui niin pahalta. Yrjökin tuli mieleen. Ehkä hänkin viihtyi tuollaisessa seurassa. Eihän hänestä yleensä tiedetty hyvää. Aini parka! Eikä häntä edes mitenkään voinut auttaa. Ei muuten kuin olemalla hänelle hyvä ja rukoilemalla hänen puolestaan.