Rukouksesta muisti Maija kokouksessa kannettavaa lähetyskolehtia. Hän oli sitä ajatellen ottanut kukkaron mukaansa. Mutta missä se nyt. olikaan? Olisiko se pudonnut? Ehkä juuri hänen kiertäessään noita herroja. Siinä oli tullut muutamia vastaankin. He olivat olleet tiellä ja herrojen puhe oli kiinnittänyt Maijan ajatuksia. Siinä oli kukkaro voinut pudota.
Maija kääntyi kiireisesti takaisinpäin, etsi ja tähysteli katua pitkin, kunnes oli tullut sille paikalle, missä oli kiertänyt oven edessä seisoskelevia herroja. Siinä heitä nytkin oli muutamia. Hän ei katsonut heihin, vaan tähysteli katuojaan. Siinä näkyvä pieni, tumma läiskä herätti hänessä iloisen toivon. Hän kumartui ja tunsi kohta ensi kosketuksesta kukkaronsa.
Samassa kuin hän ojentautui suoraksi, kuuli hän aivan korvansa juuresta äänen.
— Neiti Gran, vieläkö te tunnette? — Pentti Kärki seisoi hänen edessään kasvot punakkoina talvipakkasesta ja olennossaan jotain sekä arkaa että rohkeata.
— Minusta te juuri äsken kuljitte tästä ohi, jatkoi Pentti, kun ei
Maija kohta vastannut.
— Niin kuljinkin, mutta minun täytyi tulla takaisin hakemaan…
— Minuako? — Äänessä oli kuin ivaa. Maija ei voinut vastata. Hän vain tuijotti Penttiin. Tämä meni siitä hämilleen. Maijan avomielinen katse ilmaisi peittelemättä hänen ajatuksensa.
— Ehkä saan lähteä saattamaan? — Pentti kääntyi vastausta odottamatta astumaan eteenpäin Maijan rinnalla.
— Olitteko te tuolla, tuli äkkiä suoraan ja odottamatta.
Pentti nyökkäsi. Sitten hän kiireisesti alkoi tiedustella mitä kuului pappilaisille, keitä heistä oli täällä Helsingissä ja mitä he kukin toimittelivat. Hän ei tietänyt mitään. Hän oli itse aivan äsken ja odottamatta maaseutukonttorista tullut siirretyksi tänne Helsinkiin. Muutto oli ainakin aluksi tilapäistä laatua, mutta siitä saattoi olla hyötyä vastaisuudessa.