— Te olette arvattavasti jo täysin kotiutunut pappilaan, jatkoi hän kohta kuin täytteeksi Maijan vaiteliaisuuteen. — Te olette luotu sen kodin jäseneksi. Vahinko, ettei siellä ole poikaa.
Hän häpesi samassa omaa helppohintaista puhesävyään. Maija sivuuttikin sanat vastauksetta. Onkohan äidittömän koskaan helppo kotiutua? kysyi hän yksinkertaiseen tapaansa.
— Teidän ajatuksillanne on kotinsa muistoissa Kaikilla ei ole sitäkään.
Sanoissa särähti taaskin katkeruutta, joka omituisesti liikutti Maijaa. Kuinka kylmästi hän äsken olikaan ajatellut noita hänelle tuntemattomia ihmisiä, joiden puheet olivat tehneet häneen mieltä etovan vaikutuksen. Hän oli henkisesti aivan kuin vetänyt vaatteensa liepeet lähemmäksi itseään jottei niihin tarttuisi mitään katutörkyä. Ja silloin istui tuolla sisällä mies, joka itki orpouttaan yhtä haikeasti ja vielä haikeamminkin kuin hän itse.
— Ettekö tulisi kanssani — kysyi hän samassa pysähtyen valaistun rukoushuoneen portaille.
— Minäkö kirkkoon? Te ette ymmärrä mitä sanotte.
— Ehkä paremmin kuin te vastustaessanne.
— Kirkkoon mennään veisaamaan ja rukoilemaan. Minä en osaa toista paremmin kuin toistakaan — enkä myöskään teeskennellä.
— Sinne mennään myöskin saamaan jotain, — esimerkiksi kotia, ei ainoastaan ajatuksille vaan koko sisäiselle minällemme.
Pentti ei vastannut. Hänessä oli herännyt äkillinen ja voimakas halu käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen. Mitä jos hän todella menisi tuonne sisälle, jos viskautuisi kuin uinnintaitamaton palavasta laivasta veteen toivossa, että se kaikesta todennäköisyydestä huolimatta kannattaisi ja siten tarjoaisi hukkuvalle pelastusta. Hän oli totisesti avun tarpeessa. Hänen laivansa paloi. Velkaa oli kerääntynyt velan päälle. Kassastakin oli tullut lainatuksi, eikä isä-ukko enää luvannut auttaa ei pennilläkään.