Ainista tuntui siltä kuin Alli yhtäkkiä olisi käynyt voimakkaammaksi heistä kahdesta. Hänellä oli syviä, tulisia tunteita. Lisäksi hän oli Ainia paljon kriitillisempi, kaikkea erittelevä ja seulova. Elämä ei voinut olla helppoa hänenlaiselleen. Hän ei puhunut itsestään, ei tuntenut tarvetta kevennellä mieltään niinkuin Aini, mutta hänen suuriin, tummiin silmiinsä nousi joskus niin haikean pohjaton kaiho. Ja se puhui.
Ainin täytyi nousta vuoteesta ja kietaista kädet sisaren kaulaan.
— Sinä pehmeä, pieni kissanpoika! — Alli sanoi sen harvakseen, vanhemman ja paljon kokeneen totisuudella. Mutta haikeus hänen katseestaan alkoi väistyä ja hän piteli Ainia hyvän aikaa lämpimässä, sisarellisessa syleilyssä. Sitten hän sammutti tulen.
He olivat jo maanneet hetken äänettöminä unta tavoitellen, kun Alli kuuli jonkun hiljaa hiipivän Ainin vuoteelle. — Nukutko, kysyi kuiskaava ääni. Sitten Maija asettui Ainin vuoteen laidalle. Alli kuuli sen vuoteen natinasta.
— Se oli ymmärtämätöntä puhetta tuo, minkä sanoin sinulle aikaisemmin, kuiskasi Maija. — Olen niin katunut, kun myöhemmin ajattelin.
— Siitä kutsumuksestako?
— Niin juuri. Minä olen ajatellut, että sentään olemme hyvin pieniä ja ahtaita — tai että minä ainakin olen sitä —, kun ei ole ymmärtämystä sille, mitä ei itse jollain tavoin ole joutunut kokemaan. En voi olla pyytämättä tätä anteeksi. Sillä kun ei ymmärrä, ei voi auttaa. Ja meitä on kuitenkin niin paljon, jotka tarvitsemme apua milloin tavalla milloin toisella.
— Sinulla on pikku papukkamme lämmin sielu, Maija.
He syleilivät toisiaan sydämellisesti. Sitten hiipi Maija takaisin omaan huoneeseensa. Mutta raskaat, raatelevat ajatukset valvottivat Ainia.
5.