Alli keskeytti hänet iloisella naurulla. Hän oli kiskaissut itämaisen viitan päältään ja viskautunut yöpaidassaan vuoteensa peitteelle, missä iloisesti alkoi heilutella paljaita sääriään.
Ainin ei ensinkään tarvinnut pelätä minkäänmoisia varoituspuheita Allin puolelta. Toiset kyllä yhtenään hätäilivät Ainista, pelkäsivät, että miten hänen käy sellaisen miehen kanssa kuin Yrjö. Mutta Alli ymmärsi enemmän kuin muut.
— Katsos, — Alli kömpi omasta vuoteestaan sisaren sänkyyn, asettui sen jalkopäähän ja vetäisi paljaat säärensä alleen. — Minä ymmärrän kaikenmoista siitä, mitä tunnen itsessäni. Usko minua, meikäläinen ei pääse eroon siitä mitä hänellä on veressä. — Bellmannilla oli perinnäistä taipumusta musiikkiin ja uskonnollisuuteen. Niin kertoi muuan luennoitsija. Taipumusta uskonnollisuuteen! Se kuuluu melkein naurettavalta. Mutta meihin nähden se pitää paikkansa. Se on meillä veressä. Minä tunnen sen entistä selvemmin Siellä missä nyt olen. Minä voin hurjastella ja pitää lystiä, mutta on olemassa raja, jota en voi unohtaa, vaikka tuhannesti itse tahtoisin.
Pingoittunut ilme Ainin kasvoilla laukeni laukenemistaan.
Oli tuo Alli nuoruudestaan huolimatta ihmeellisen naulaan osaava, kun rupesi erittelemään ihmisten tunteita ja taipumuksia. Harvoin Aini uskoutui hänelle, mutta aina hän siltä oli jäljillä sisaren sisimmistä ajatuksista. Niinkuin nytkin. Aini oli juuri äskeisen keskustelun johdosta ajatellut, että täytyy tehdä vaikka mitä, täytyy mukautua Yrjön tahtoon, ero hänestä käy kuitenkin ylivoimaiseksi. Hän oli jo kerinnyt ajatella sitäkin, että teki mieli pyytää Yrjöltä anteeksi äskeistä tiukkuutta. Mutta siitä oli taas mieleen noussut suuri pelko. Minne hän joutuu, miksi muodostuu koko hänen tulevaisuutensa, jos hän aina vain kulkee rakkautensa kytkyessä. Yrjö on raju, Yrjö on häikäilemätön tahdossaan.
Allilta pääsi taas nauru.
— Hsh, hsh, kielteli Aini. — Toiset nukkuvat kai jo.
— Vielä mitä. Maija istui vastikään pää riipuksissa tutkimassa raamattua. — — Alli muutti asentoa, viskautui vatsalleen, painoi kyynärpäät Ainin vuoteenlaitaan ja leukansa käsien varaan. Hänen paljaat jalkansa huiskivat vallattomasta edes ja takaisin kuin kesäisellä nurmella piehtaroivan lapsen. Hän nauroi uudelleen, tälläkerralla Ainin hämmästykselle, josta hän ymmärsi sanoneensa juuri sitä mitä sisaren oli tarvinnut kuulla. Ihmiset hämmästyivät hänen puheitaan. Rikkiviisaaksi ja pikkuvanhaksi olivat aina sanoneet. Sentähden hän ei usein ilmoitellutkaan ajatuksiaan muille. Mutta jo lapsena oli hänessä ollut jokin vaisto, jonka avulla hän ymmärsi mitä erilaisimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Hän ei oikeastaan harkinnut eikä tutkinut. Hän vain näki mitä he kulloinkin tunsivat ja ajattelivat. Lapsena häntä vain oli ihmetyttänyt, etteivät muutkin nähneet ja ymmärtäneet.
— Ala nyt lähteä, käski Aini asettuen oman vuoteensa laidalle. —
Meidän täytyy nukkua.
Alli kapusi kuuliaisesti takaisin omalle tilalleen. Mutta siihen hän unohtui kädet kierrettyinä polvien ympärille tuijottamaan eteensä suurin, surullisin, melkein mustana kiiluvin silmin.