Setelit nousivat kukkarosta ja painuivat Koskisen kurotettuun käteen. — Jos tähellisen hankittuasi jää tähdettä, niin ostathan vaikka vehnästä lapsillesi, tuli isällisesti. — Ja Kustille myös, muista, Kustille myös. Sellaisia lapsia ei saa hyleksiä. Elämä on heille muutenkin kovaa.
Koskinen työnteli vastaamatta rahoja kukkaroonsa. Sitten käsi kiitokseksi nousi sipaisemaan lakin reunaa niin, että lakki työntyi kappaleen matkaa niskaan. Kohta sen jälkeen heilahti jo kirves ja lastut alkoivat sinkoilla.
Rovastin silmä jäi ihailevasti silmäilemään työnalla olevaa puuta. Se oli oikein ensiluokan hirsiä ja sen valkoinen kylki paistoi auringon valossa. Pihkaa oli pursunut esille muutamasta halkeamasta. Tuoreen puun tuoksu ja pihkan haju sekottuivat lauhaan tuulenviimaan, joka hyväilevän kepeästi pyyhkäisi ohi. Tuossa kaikessa oli kuin elämän ja kesän ylistystä. Rovasti tunsi sen. Ja hän tunsi myöskin, että elämä kaikesta huolimatta oli ihanaa. Mutta siinä oli paljon muutakin kuin ihanuutta.
Rovasti huokasi raskaasti. Toinenkin miehistä oli lakannut työstään.
Hän tunnusteli miettivästi kirveensä terää.
— Ehkä Tuominenkin on rahan tarpeessa, arvaili rovasti.
— Johan rovasti on antanut paljon etukäteen. Mutta jos nyt kuitenkin näin juhlien alla…
Hänellä oli samassa kymmenmarkkanen kourassa.
— Tuhannen kiitosta, — aina rovasti…
— Ei maksa, ei maksa! Pitäähän sinunkin lastesi saada vehnästä. Lapsia on pidettävä hyvästi, kun niitä kenelle on annettu. Sinä Tuominen oletkin isänä rikkaampi minua. Sinulla on monta poikaa. Minulta vietiin ainoa, ainoa.
Rovastin astunnassa oli kuin vanhanmiehenväsymystä, kun hän riihennurkkaukselta kääntyi kiertämään läheisen niemen rantaa.