Eihän hän tahtonut napista. Jumalan tie oli virheetön. Paljon hyvää hän pitkin elämän matkaa olikin saanut osalleen, liiankin paljon. Ihmismieli ei vain koskaan saanut onnea eholtaan. Lisää olisi aina ottanut. Ja saamatta jäänyt näytti tietysti enin omistamisen arvoiselta.
Eipä siltä. Tyytyväinen hän oli tyttäriinsä. Ei heistä ainoakaan olisi joutanut vaihtumaan poikaan. Mutta kun se poikakin olisi saanut elää, — ei ainoastaan hänelle iloksi ja nimen jatkajaksi, vaan Tildankin tähden. Tildalle oli elämä paljon raskaampaa kuin hänelle. Tilda, oli sellainen voimakasten tunteiden ihminen, ei tällainen pehmeä raukka.
Tuulenlehahdus tulla humahti samassa ja aivan kietaisi rovastin kukkivan rukiin tuoksuun. Tämä niemipelto olikin pappilan kaikkein paras. Se samoin kuin puutarhan valkoinen syreeni oli erityinen ilon ja ylpeydenaihe kaikille pappilalaisille. Tästä niemen kärjitse täytyi rovastinkin kiertää aina, kun läksi katselemaan maitaan. "Papan matkaksi maan ympäri" nimittivät tyttäret piloillaan näitä isän retkiä. Ja niissä sanoissa oli enemmän totuutta kuin he aavistivatkaan. Koti oli todella hänen maailmansa. Se teki elämän elämisen arvoiseksi. Se kasvatti voimaa elämään sillekin mikä oli olemassa kodin ulkopuolella. Kuin juureton puu oli ihminen vailla kotia ja kokemusta kodintunteesta. Mitäpä sellaiselta saattoi vaatiakaan?
Rovasti huokasi taas raskaasti. Ajatus pysähtyi Kustiin ja hänen kaltaisiinsa. Kun olisikin voinut valmistaa kodin jokaiselle heistä! Silloin ei olisi tarvinnut kärsiä näin paljon kannetta heidän tähtensä. Se Kusti varsinkin olisi ollut kuin omiaan poiskorjatun ainoan pojan tilalle. Hän oli lahjakas, teräväpäinen lapsi, ihan niinkuin Veikko. Mutta eihän Tilda sitä koskaan olisi jaksanut sulattaa. Veikon kuolema oli haava, joka ei koskaan lakannut veristämästä. Tilalle otettu lapsi olisi joutunut siitä kipeästi kärsimään. Ja kotirauhakin olisi rikkoutunut. Parempi oli niinkuin oli. Saivathan Koskiset tästä rahallista hyötyä. Ja rehellisiä, työtätekeviä ihmisiä he olivat. Jos sitten jaksoivat ymmärtää vilkasluontoista lasta? Mutta olihan emäntä puhunut oikein kauniisti Kustista viime kerrallakin käydessään pappilassa. Poika oli silloin kuumeessa.
Pienen pieni hymy väräytti samassa rovastin suupieliä. Vasikka oli silloin myöskin sairastanut Koskisilla ja olihan se emäntä oikeastaan hätäillyt vasikasta enemmän kuin pojasta… Sekin asia oli jäänyt ihan tuntoa kolkuttamaan. Mutta Tilda oli siitä torunut. Hänestä Alle huolehti kaiken maailman lapsista enemmän kuin omistaan. Ja olihan oma sittenkin omaa lihaa ja verta.
Taas täytyi huoahtaa, vaikka leppeä tuulenhenkeys hyväilevästi pyyhkäisi kasvoja. Niissä omissakin oli paljon ajattelemista — Tilda oli siinä oikeassa —, varsinkin nyt kun oli ratkaistava tyttöjen tulevaisuus.
Toista oli ennen vanhaan. Silloin pysyivät tyttäret kotona, tekivät käsitöitä, auttoivat taloudessa ja olivat alallaan kunnes joutuivat miehelään, — jos joutuivat. Mutta uusi aika oli luonut uusia oloja. Oikeudenmukaista se muuten olikin, että naimisiinmeno naiselle samoin kuin miehellekin oli muuta kuin kysymys elatuksesta ja elättäjästä. Se, joka itse oli kokenut rakkauden rintaan luomaa kevättä ei tahtonut kytkeä elämän suurinta tunnetta leipäkysymykseen.
Mutta koituihan vanhemmille paljon lisävelvollisuuksia, kun tytärtenkin piti saada kasvatus, jonka avulla voisivat taipumuksiaan ja toiveitaan vastaavalla tavalla elättää itseään. Ja sellainen huolehtiminen saattoi olla raskastakin, kun esimerkiksi tyttäret sattuivat olemaan sellaisia kuin Alli ja Ainikin.
Rovasti pysähtyi äkkiä, nojasi hetkeksi keppiinsä ja jäi kuuntelemaan. Hän oli jo kieltänyt niemen ja oli nyt puutarhanlaidassa, lähellä kuusimajaa, joka turvepenkkineen ja punaiseksi maalattuine pöytineen oli tyttöjen lempipaikka. Siellä ne kai nytkin istuivat, koska sieltä niin ääntä kuului.
Rovasti taivutti lähinnä olevia puunoksia syrjään ja kävi kumartuneena kuin matalasta ovesta sisäänastuva kuusimajaan.