— Sinäkö isä! — Aini lehahti punaiseksi äkillisestä yllätyksestä. Alli rupesi tekemään isälle tilaa vieressään penkillä, josta sivellin ja joukko maalauskojeita kiireisesti korjattiin syrjään.
— Vai tähän! — Rovasti istahti hyvämielisenä samalla kun katse sipaisi ensin Allin maalilaatikkoa sitten Ainin tavallista punakampia poskia. Kaipa Aini taas oli ollut purkamassa sydäntään Allille, koska oli tuollaiset punaiset läiskät kasvoilla ja katseessa jotain värjöttävän arkaa kuin nuorella metsäkauriilla.
Niin, niin näitä lapsia, heilläkin oli omat ilonsa ja surunsa. Mutta he eivät aavistaneet miten läheisiä ne olivat vanhemmillekin, miten isän ja äidin sydän värisi lapsen kokemista yhtä herkästi ja herkemminkin kuin konsanaan oman onnen ollessa kyseessä.
— Torua, sinua pitäisi, papukka, kun tulet noin salakavalasti, alkoi Aini kuin tunnustellakseen oliko isä mahdollisesti tullut kuulleeksi enemmänkin keskustelusta.
— Luulitteko te ehkä, että istuitte hiljaa ja hissuksissa kuin hiiret, vaikka täällä tirskuitte pahemmin kuin pääskyset ikkunani alla! — Rovasti pyöritteli pientä silkkilankavyyhteä sormiensa välillä samalla kuin katse veitikkamaisesti siirtyi tyttärestä toiseen. — Minä kuljin ajatuksiini painuneena, mutta herätä täytyi, kun te täällä niin äänekkäästi uskoitte salaisuuksia toisillenne!
— Ja sinä ajattelit, sanonko? — kiidätti Aini tulemaan ajoissa viskatakseen puheen toiselle tolalle, — sinä ajattelit perheemme uusia jäseniä.
— Joille jo hyvissä ajoin olet avannut suuren, isällisen sydämesi selko selälleen, säesti Alli.
— On siellä silti tilaa sinulle yhtä paljon kuin ennenkin. — Rovasti nipisti tytärtään korvalehdestä.
Alli käänsi pienen pystynenänsä suoraan isään päin, hänen suuriin, tummiin silmiinsä tuli lystikkään juhlallista totisuutta ja hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät tyvestä niin lähelle toisiaan, että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. — Isä-ukki, minä en tyydy siihen. Siellä pitää olla tilaa myöskin minun tulevaisuussuunnitelmilleni. Miten saisin, ne sinne, kun sinun muuten avara sydämesi sattuu olemaan ahdas juuri siltä kohdalta, se on se suuri kysymys, jota harkitsen yöt päivät.
— Vaikka viimekin yönä makasit kuin hako, pisti Aini vastaan.