— Älä puutu asiaan, sisko, kun minä puhun elämäni suurimmasta kysymyksestä! — Nenä, jota Allilla oli tapana kohottaa sanojensa vahvistamiseksi, nousi nytkin antamaan pontta sanotulle. — Minun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni ennenkuin toiset tulevat. Ne ovat tietysti kilttejä pikku lampaita. Vuohen täytyy saada määkyä…
Nyt katkaisi isä. Ääneen tuli hiven ankaruutta. Hän ei suvainnut että perheen uusia jäseniä otettiin vastaan ennakkoluulot mielessä. Hän toivoi ja uskoi, että kaikki tulisivat viihtymään hyvin yhdessä. Yleensäkin oli ihmisillä syytä tuntea itsensä kuin suuren yhteisen kodin lapsiksi. Ihmisellä ihmisenä oli ylen paljon yhteistä jokaisen luodun kanssa. Asuinseutu, olosuhteet ja sensemmoiset merkitsivät oikeastaan hyvin vähän. Elämä oli pohjiltaan samaa kuninkaan hovissa ja mökkiläisen majassa…
— Ei se nyt ole ihan samaa sinulle kuin "Höpsän-Hannan" lapsille, pisti Alli väliin.
Rovastin otsa painui alakuloisiin laskoksiin, ja syvä huokaus purkautui rinnasta. — Sinä olet oikeassa, kipeästi oikeassa. Samaa ja kuitenkin niin erilaista…
Aini loi syrjästä nuhtelevan katseen sisareen. Miksi tämä sattuikin niin arkaan kohtaan! Tiesihän hän miten isä kärsi niistä sovittamattomista ristiriidoista, joita elämä siinäkin suhteessa, eteen asetti.
— Isä, sinä aijoit sanoa jotain tytöistä, alkoi Aini saadakseen isän ajatukset toisaalle.
— Niin, minä vain aijoin muistuttaa, että olette serkusten lapsia ja että heidän äitinsä oli meille hyvin rakas ystävä.
— Hän oli kovin rakastunut sinuun, papukka, veikisteli Aini.
Rovasti nousi kuin malttamattomasti ja heristeli sormeaan. Hän ei aikonut jäädä seuraan, missä vanhaa miestä ahdistettiin jos jollakin tavalla. Hän aikoi lähteä.
Samassa Alli kiepsahti isän käsipuoleen. Hänen täytyi välttämättä saada puhutuksi isän kanssa nyt juuri, — ennen toisten tuloa.