Viime aikoihin asti hän oli tyytynyt ajattelemaan sitä, mitä hän itse oli saanut ja vastaisuudessa oli saava. Hän koditon saisi lopultakin sekä hyvän, uskollisen, vaimon että kodin, joka korvaisi hänelle hänen pitkäaikaisen orpoutensa ja kaikki ainakin osaksi siitä johtuneet kompastelut ja sen sekä toisten arvostelussa että omassa sisimmässä tuntuvan tuomion, joka, joskin se monesti oli kuitattu ylimielisellä olan kohauksella, kaikesta huolimatta oli ollut raskas taakka. Maijan pieni pääomakin oli ollut jonkunlaisena lisätekijänä tässä onnentunteessa. Pentti oli jo saanut tarpeekseen ainaisesta ahdinkotilasta.
Mutta kaikki tämä ei nyt enää tyydyttänyt. Oli mahdoton ajatella vain sitä, mitä itse tahtoi saada, sellaisen rinnalla, joka Maijan tavoin vain tuhlailemalla tuhlaili rakkautta oman itseään unohtavan mielensä vaatimuksesta. Sellaiselle olisi pitänyt antaa yhtä tuhlailemalla takaisin.
— Se on siis päätetty! — Pentti viskasi pakottamalla ajatuksensa iloisempaan suuntaan. — Me lähetämme, hakijan matkassa sanan pappilaan, että toiset ja sinäkin tulette huomenna. Ja me jatkamme nyt isän luo.
Maija nyökkäsi. Olihan luonnollista, että Pentti tahtoi ensimäiseksi isänsä luokse. Ja seuraavana päivänä he jo voisivat jatkaa sedän luokse.
Maijan rintaan nousi kuin aallokko hellyyttä ja kaipuuta ajatuksen pysähtyessä setään. Setä oli ainoa, joka jollain tavoin edusti kotia ja kotoisia suhteita. Aini ja Aili olivat hyviä tovereina. Mutta setä oli kuin osa äitiä. Ja äitiä Maija tänä talvena yhtenään oli kaivannut, ei köyhyytensä, vaan paremmin rikkautensa tunnossa. Yhtä yksitoikkoinen ja kaihon täyttämä kuin ensimäinen talvi Helsingissä oli ollut, yhtä rikaskokemuksiseksi oli nyt kulunut muodostunut siitä illasta alkaen, jolloin hän lupasi voimiensa mukaan olla Pentille avuksi. Se lupaus vei hänet kuin uuteen, hänelle tuntemattomaan maailmaan. Eräässä suhteessa oli siinä kuitenkin jotain entisyydestä. Elämä ei enää ollut kolkon autiota kuten kaiken aikaa äidin kuoleman jälkeen. Oli taaskin olemassa joku, jolle Maija tunsi merkitsevänsä jotain — ja paljonkin. — Mutta tuo "joku" ei ollut lastaan ajatteleva äiti. Hän oli roteva, voimakas mies, joka kuitenkin oli niin avuttoman voimaton, että rikastutti ja auttoi juuri oman avuttomuutensa kautta.
Että miehinen mies, joka näytti suoriutuvan olankohahduksella paljosta mikä ahdisti naisen mieltä, sittenkin saattoi olla noin herkkä ja suorastaan lapsellisen vähästä masennettu tai rohkaistu! Maijasta se oli kuin ihme. Hän ei tietänyt, saattoiko hän yleistää päätelmiänsä ulotuttaen ne Pentistä muihinkin miehiin. Hän ei yleensä tuntenut miehiä. Mutta Pentistä hän ihmeellisen pian oli päässyt selville, ehkä tämän avomielisyyden vuoksi, ehkä siitäkin syystä, että hänellä oli niin palava halu auttaa, ja lopuksi kai siksi, että heillä oli kuin aavistus sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Ei hän myöskään ollut tunteeton oman persoonallisen vaikutuksensa suurelle merkitykselle. Pieni, ystävällinen sana hätien puoleltaan tai ehkä vain uusi, häntä vaatettava puku saattoi nostaa Pentin mielenmasennuksesta, jonne jokin ulkoapäin tullut loukkaus tai joku mitätön vastoinkäyminen työssä oli hänet nujertanut. Ja se tuntui kieltämättä hauskalta. Mutta Maija nautti kaikesta oikeastaan selvittämättä itselleen mistä ja miksi hän iloitsi. Hän nautti vain, erittelemättä, ajattelematta, nautti kuin kevättalven hurmasta, kun silmän nähdessä vain lunta ja kinoksia sittenkin saa voitonvarman aavistuksen tulossa olevasta keväästä.
Tietoisuuteenherääminen oli tullut vasta muutamia päiviä takaperin, kun Helsingistä lähtö ja ero oli edessä. Silloin he olivat tunteneet eron mahdottomaksi.
Maija kurottautui katsomaan ulos vaunun ikkunasta. Ulkona alkoi luonto jo herätä. Heikko kajastus taivaanrannalla levitti kelmeätä valoa ympäristöön. Kaste hohteli hopeisena heinikossa, ja siellä täällä liikahti metsän rinteessä oksa ehkä heräävän asukkaan vavahuttamana.
Juna pysähtyi samassa, ja muutamat matkustajat poistuivat vaunusta. Maija Pentin kanssa läksi asemasillalle kävelemään. Muutamat sillalla seisoskelevat herrat vilkaisivat syrjästä heihin. Eräs näytti aikovan tervehtiä Penttiä, mutta tämä ei huomannut sitä.
— Pentti, kuiskasi Maija hiljaa. — Pitkin talvea olen elänyt kuin kesäyön valkeudessa uinuva luonto. Ratkaisun hetki herätti minut. Elämä kutsui minua … sinun kauttasi.