Hän ei saanut sanotuksi enempää. Hänen täytyi verrata sitä tulevaisuutta, mikä nyt kutsui häntä, siihen, jota hän aina ennen oli kuvitellut osakseen. Pikku sisko oli siinä ollut keskipisteenä. Hänen hyväkseen oli Maija aikonut elää, — mieluimmin jossain pienessä maaseutukaupungissa, jossa hän käsityönopettajattarena olisi aherrellut hiljaisuudessa ja huomaamattomana kuin pieni, uomassaan eteenpäin soluva metsäpuro. Noin elää yhdessä Kaijan kanssa oli aina näyttänyt Maijasta aurinkoiselta ylängöltä, jossa hän voisi iloita siihen asti kuin Kaija perustaisi oman kodin. Ja että hän sen tekisi, oli yhtä selvää kuin ettei Maija itse sitä tekisi. Kaijan lähdettyä tulisi elämä taas niin pelottavan autioksi kuin äidistä erotessa. Ja mikäpä sen silloin enää täyttäisi tai ehjentäisi?
Mutta nyt oli Pentti tullut, Pentti, joka yhtenään vakuutti tarvitsevansa Maijaa, juuri sellaisena kuin tämä oli, ujona, hiljaisena, muille luokselaskemattomana, mutta valmiina tuhlailemaan sydämensä suurta hellyyttä sille, jota hän rakasti. Ei Pentti voinut ymmärtää kuinka kipeästi Maija puolestaan tarvitsi Penttiä.
Hänen katseensa etsi Pentin katsetta täynnä hellyyttä ja luottamusta, rajatonta luottamusta. Pentti ymmärsi sen, ja hänen sisimpänsä vavahti kipeästi, mutta samalla täynnä iloista kiitollisuutta. Jos mikään oli suloista miehelle, oli sitä tällainen ujo ehdoton luottamus; jos mikään nosti ja terästi tahtoa, teki tämä sitä.
Asemakello helähti samassa kolmannen kerran.
Vasta kun Maija jo seisoi paikallaan oman vaunun nurkkauksessa, huomasi hän Pentin jääneen hänestä jälellepäin. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ajatukset kuljeskelivat yhä nykyhetken ja tulevaisuuden aurinkoista väliä. Elämä tuntui kuin pysähtyneen juoksussaan. Se ei ollut ahertelua ja velvollisuuksien täyttämistä kuten tavallisesti, se oli suuren onnen hetki hetkeltä uudistuvaa vastaanottamista ja nauttimista.
Maija havahtui ajatuksistaan siitä, että juna uudelleen pysähtyi. Junassa tuntui ilma öisen raskaalta. Ulkona kirkastui kesäinen aamu kirkastumistaan. Maija vetäisi ikkunan auki ja kumartui ulos ahneesti särpien tuoksuavaa ilmaa keuhkoihinsa.
Vaunun edustalta kuului muutamien herrojen ääniä. Mahtoivat seista jossain — ehkä tupakoimassa. Joku kuului sanovan, että otettiin puita ja vettä.
— Näitkö Pentti Kärjen, kysäsi äkkiä eräs. — Hänestä on nyt tainnut tulla helkkarin siivo mies, hyvyyttä ja hurskautta joka puoli.
— Sellaista sattuu, vahvisti toinen. — Mutta tämä ei olekaan mikään välitön ihme. Naisen avulla on kuulema Jumala tämänkin työnsä tehnyt.
— Mikä oli tavallista helpompaa, kun tytöllä on rahaa. — Puhuva rähähti rumaan nauruun.