— Ehkä, jos minä sellaista joskus näen.
— Luulin sinun isä jo tunteneen jotain kirjeistäni.
— Hyvät päätökset tietävät usein tiukkaa rahan tarvetta.
Tukehduttava tunne kävi kuin luja kouranpuristus Maijan kurkkuun. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei voinut.
— Isä, me aijomme huomenna lähteä pappilaan sedän puheille. Ensin tahdoimme kuitenkin tulla sinun luoksesi.
— Hän ehkä tahtoi. — Pää nyökkäsi Maijaan päin, vaikka katse kääntyi Penttiin.
— Pentti tahtoi. — Maija aivan hämmästyi voimaa, jolla hän viskasi sanan tulemaan.
— Kas vaan!… Vanhus työnsi lasit takaisin nenälleen, vilkaisi pikaisesti Maijaan ja nyökkäsi viimein hyväksyvästi päätään. Sitten pääsi häneltä lyhyt nauru. — Entä rovasti, mitä hän sanoo? Minusta hän ei koskaan ole pitänyt, ja sinä Pentti et juuri ole ansainnut suurempaa suosiota sielujemme paimenelta.
— Mitä sanotte te? — Maija seisoi ukon edessä suorana, puolittain vaativana, kainossa olennossaan sitä rohkeutta, jota toista puoltava rakkaus antaa ujoimmallekin.
— Sanon, että sinä olet sokea rakkaudessasi — niinkuin kihlatut ainakin. Sinä ihannoit häntä, eikä hän sitä ansaitse. Minulla on yksi hyvä puoli. Minä olen rehellinen. Minä en kaunistele en mitään enkä ketään.