Hän tarttui äkkiä pöydällä seisovaan kelloon, jota kaunisti valettu kuva Napoleonista. Tämä muisto Pariisin maailmannäyttelystä oli jo vuosikausia tässä emännättömässä talossa ollut välittämässä tietoja isännän työhuoneesta keittiön puolelle. Nytkin ilmestyi palvelija ovelle. Ja vähää myöhemmin oli pöydällä sinne tilattu kahvi ja viini.
— Maljasi, naisen malja! — Ukko kohotti lasinsa ja katsoi Maijaan. Tämä työnsi lasin syrjään ja kohotti kahvikuppinsa. Pentti teki samoin. Silloin rähähti isä nauruun. — Vai niin! Vai sellaista! — Ehkä Pentti kuitenkin osaa tehdä muutakin kuin koirankujeita ja tyhmyyksiä, sanoi hän sitten sovittavasti samalla kuin vilkaisi Maijaan. — Hänellä olikin hyvä äiti.
Ukon hyvästätuulesta ja eräänlaisesta kohteliaisuudesta huolimatta oli koko päivä Maijasta sietämättömän pitkä. Hän huokasi helpotuksesta, kun illan tullen vihdoin jäi kahden Pentin kanssa.
— Sinä Maija olet saanut suuren voiton. — Pentti tarttui hyväilevästi
Maijan käteen.
— Se ei tuota minulle iloa niinkauan kuin hän ei luota sinuun…
— Isä on mies. Hän tuntee meikäläiset. — Pentin pää painui raskaasti käden varaan. — Maija, sinä et tiedä kuinka minä kärsin — keskellä suurta onneani.
Hän nousi äkkiä, tarttui kiivaasti Maijan käsivarteen ja veti hänet muassaan. — Tule, tule, — älä istu tuossa. Illan kajastus loistaa sinun kasvoillasi ja sinun pukusi on niin valkoinen. Minä en jaksa nähdä sitä. Maija, minun täytyy puhua. Minä olen jo kauan aikonut, mutta en ole voinut. Tule tänne. Tässä turvepenkillä istumme varjossa. Nyt minun vihdoinkin täytyy.
Suuri säikähdys iski kuin raateleva petolintu Maijan sisimpään. Mitä, mitä oli tulossa?
Pala palalta, kohta kohdalta se sitten kaikki purkautui, — säälimättä, kaunistelematta, — suurista, raskaista rikkeistä pienimpää myöten. Viimeksi vielä tuo, rahoista. Se oli ollut ohimenevää ja aivan kuin vasten hänen omaa tahtoaan, mutta hän oli ajatellut niitäkin — ensin alussa nimittäin —, eikä hän tahtonut kantaa sitäkään syytettä tunnustamattomana. Sinä iltana, jolloin hän ensi kertaa tapasi Maijan tämän kirkkotiellä, oli hän aivan epätoivon partaalla. Itsesyytökset, toisten häntä alaspainava arvostelu ja muun lisäksi vielä eräs tapahtunut kassavaillinki olivat painaneet hänet kuin pohjattomaan kuiluun. Silloin tuli Maija. Maijalla oli rahaa, omaa rahaa, Maija voisi pelastaa, sitä hän ajatteli kirkkoon astuessaan. Mutta jo siellä hän tunsi, että vaillingin täydennyksestä ei olisi muuta kuin ohimenevää apua, joka voisi johtaa uuteen kiusaukseen ja uuteen pulaan. Sisäisen, siveellisen avun tarpeessa hän oli. Hän tunsi ja myönsi sen silloin itselleen ensi kertaa eläessään. Ja kun hän näki miten kauniina, aivan kuin kirkastuneina Maijan kasvot loistivat etenkin silloin kun pappi sanoi jotain rohkaisevaa ja nostavaa, jotain, joka kuin voimakas käsi tarttui heikkoon ihmislapseen, silloin hän käsitti, että juuri tuollainen tyyni, äidillisen hellä ja uskollinen tyttö voisi häntä auttaa uuden elämän alkuun.
Hän oli sentapaista tuntenut jo heidän ensi kertaa tavatessaan pappilassa. — Maija! — Pentti ei uskaltanut tarttua hänen käteensä, hän painoi vain pään omien käsiensä varaan. Hänen olkapäänsä nytkähtelivät pidätetystä itkusta. — Maija, sinä olit jo silloin minulle Solveig. "Der blev söndag i min själ" sinut nähdessäni. Mutta olot erottivat meidät ja toiset voimat vetivät minua pois kirkkotieltä sinun rinnallasi. Tietoisuus siitä, mitä olit ollut ja mitä olit, heräsi vasta kun tapasin sinut uudelleen. Ja silloin sekoittui siihen tuo ulkonaiseen apuun kohdistuva ajatus. Maija — isä on oikeassa. Minua ei kannata ihannoida. Mutta suora tahdon olla niinkuin hänkin.