— Jumala, Jumala, johda, neuvo, — rukoili Maija suuressa sisäisessä tuskassa.
Väki oli jo noussut töihinsä. Kukko kiekui täyttä kurkkua aitovarrella ja järven toiselta puolelta kuului käen haikeamielinen kukunta, kun Maija vihdoinkin nousi, veti käärekaihtimen ikkunan eteen ja paneutui pitkäkseen saadakseen, jos mahdollista, edes hetken levähtää.
6.
Rovasti astuskeli pitkin aitovartta, tähysteli tuontuostakin tielle päin ja vaipui välillä ajatuksiinsa. Hän oli tavallisesti juhlatuulella odotellessaan lapsia kotiin. Mutta tänään tunkivat niin monet vakavat ajatukset etualalle, ettei ilo ollut hänen tavallista, hilpeätä lapseniloaan.
Pikku lapsista pikku suruja, suurista suuria. Niin sanottiin. Ja niin se olikin. Vaikka olihan hän näihin asti kokolailla säästynyt surulta lasten tähden, ainakin saanut vaarat väistetyksi. Mutta tuskallisesti vavahti sydän aina kun lasten tielle sattui sellaista, mikä heistä ehkä näytti vaarattomalta, mutta vanhemman mielestä toisenlaiselta.
Aini nyt tosin kirjeistä päättäen aikoi alistua. Eikä vain alistua. Hän oli ehkä itse jo huomannut, ettei mies ollut omistamisen arvoinen. Mutta Ainin herkkään sisimpään saattoivat tällaiset kokemukset jättää pahojakin vammoja. Ja nyt taisi Maijakin olla lähtemässä samoille laduille.
Tomupilvi lehahti tienpolvekkeessa korkealle; sen sisältä tulla humahti
"Musta" parasta raviaan.
Rovasti läksi juosta kipittämään pihalle päin. Portit lennähtivät selko selälleen, ja Martta yhdessä Kaijan kanssa, — joka jo aikaisemmin oli saapunut kesälaitumelle —, asettuivat sen molemmin puolin kunniata tehden.
Rattaat pyörähtivät samassa pihaan. Tervehdittiin, syleiltiin ja puhuttiin kilvan.
Rovasti yksin oli vaitelias. Ainin kalvenneet ja kavenneet kasvot pistivät kipeästi hänen silmäänsä. Vaikka saivathan ne selityksensä osaksi ainakin kunnialla loppuunsuoritetusta opettajatutkinnosta.