— Tyttöni rakas, — rovasti vetäisi vanhimpansa vähän syrjään muista, — miten heikolta sinä näytät!
— Sinä isä et ole kokenut mitä välien purkautuminen tietää.
— Minä tiedän miltä olisi tuntunut, jos mamma olisi minut jättänyt. Ja minä tiedän miten minun Ainini rakastaa.
Isä painoi tyttären lujasti rintaansa vasten. — En minä olisi ollut niin järkähtämätön, jollen olisi ollut varma siitä, että hän oli onnettomuutesi, tuli kuin anteeksipyytävästi.
Aini taisteli hetken sisimmässään. Hän olisi voinut vapauttaa isän raskaasta taakasta. Hän olisi voinut sanoa suoraan, ettei isä tässä lopullisesti asiaa ratkaissut. Yrjö oli itse jättänyt. Mutta hän ei jaksanut.
— Isä, ei puhuta siitä enää, ei koskaan, sanoi hän hiljaa. —
Siipirikko pyytää vain rauhaa.
He seisoivat hetken lujasti painautuneina toisiinsa, toisella katseessaan jähmettynyt tuska, toinen sydämessään rukoillen, että koti saisi lääkitä maailmalla saadut haavat.
Kahvipöydän äärestä kuului jo toisten iloista puhetta. Alli kuului huvittavan toisia Helsingin kaskuilla. Isä yritteli lähemmäksi, mutta Aini ei voinut. Hän luisui irti isän syleilystä ja hiipi yläkertaan tyttöjen omaan ullakkohuoneeseen. Hän painui sen avoimen akkunan ääreen, kätki kasvot käsiinsä ja itki.
Runorikkaana kukoisti kesäinen luonto hänen ympärillään. Hellyyttä, hellyyttä henki koti joka sopestaan häntä vastaan. Mutta kaikki haavoitti, kaikki teki kipeätä, kun oma sisin oli yhtenä ainoana värisevänä haavana.
Kesken itkunsa ponnahti Aini äkkiä pystyyn siitä, että joku nakuttamatta avasi huoneen oven ja astui sisään. Pikku-Hilma, pappilan juoksutyttö se vain olikin, joka tuli tuomaan pesu- ja juomavettä huoneeseen. Mutta Aini meni siitäkin hämilleen. Pikku-Hilman katse oli jo kysyvänä pysähtynyt Ainin kyyneltyneisiin kasvoihin.