— Katsos, pääkaupungissa tulee ihminen niin heikoksi ja hulluksi, että tulee kotiin ja vain asettuu itkemään, koetti Aini selitellä, väkinäinen hymy huulillaan.
— Minä aijon Helsinkiin, — heti kun olen käynyt ripillä, tuli päättävästi ja uhmamielin vastaan.
— Mistä se halu sinussa on herännyt?
— Se on ollut minussa, oikaisi Hilma.
— Ainako? — Ainia alkoi huvittaa. — Suurkaupungin koreusko sinua sinne vetää vai mikä?
— Minä tahdon ansaita paljon rahaa. - Hilma oli jo kynnyksellä. Ilme hänen umpimielisillä kasvoillaan osoitti enemmän tiedustelun turhaksi. Mutta Aini jäi kuitenkin ajattelemaan pikku-Hilmaa ja tämän Helsingin-halua. Olisikohan se ollut yhteydessä tytön äidin kohtalon kanssa? Hilma oli pienestä pitäin ollut arka siitä. Nyrkiniskuja saivat aikamiehetkin vasten silmiä, jos vain uskalsivat puhua "Höpsä-Hannan kakarasta". Ja sitäkin oli tyttö sairastellut, että äidin piti olla köyhäintalolla. Mutta sen kohdan korjaamiseksi ei enää tarvittu rahaa. Hanna oli aivan äsken kuollut.
Olisipa Alli ollut tätä kuulemassa, kyllä hän olisi ottanut selkoa asiasta. Hän oli aina ollut huvitettu pikku-Hilmasta.
Ikkunan alta kuului samassa rovastin ääni. Toiset istuivat yhdessä verannalla. Isä ei päässyt rauhaan ennen kuin sai Aininkin sinne.
— Kun nyt Maijakin tulisi, toivotteli Alli. — Hänen matkassaan ilmestyisi ehkä sulle, isä, kauan toivottu poikalapsi.
— Puhu omista asioistasi eläkä toisten, oikaisi isä.