Sydänvaiva panikin ihmisen pian tuntemaan huonoutensa. Hiljainen särky murenteli ja jäyti voimia huomaamattomalla, mutta kuluttavalla tavalla kuin vesi kallion kylkeä. Rinnan vasemmalla puolella ahdisti lyyjynraskas paino, jota ei saanut siitä poisväistetyksi, vaikka kuinka olisi tahtonut. Ja kestämisvoima tuntui ehtyvän kuin vesi vuotavasta astiasta.
Jollei olisi ollut noita huolia lapsista ja heidän onnestaan! Sehän se lopulta enimmin ahdisti.
Rovasti kääntelihe vuoteessaan, koetti pitää silmiään ummessa, ettei Martta hänen tähtensä valvoisi kaiken yötä, ja katseli salaa kelloa, kun luuli Martan nukahtavan. Aamupuolella vihdoin tuli uni. Kun rovasti heräsi siitä, näki hän kellonviisarien osoittavan aikaa, jolloin odotettujen piti saapua. Martta oli ripeästi huonetta siistimässä. Mutta kohta nähdessään isän valvovan hän läheni vuodetta. — — Hyvää huomenta papukka pieni! — Käsi kävi kuin ohimennen koettelemaan valtimoa. Sitten Martta rupesi suorimaan lakanoita. Hän oli pöyhistelemässä isän päänalusta, kun isä äkkiä tarttui hänen käteensä.
— Miten hyvänä sinä pidät minua, sinä siunattu lapsi! Sinussa on mamman ryhtiä toistenkin varalle. — Isä katsoi häneen hetken pitkään ja hellästi. — Sairaanhoitajana olet sinä virkasikin puolesta kuin asetettu huolehtimaan toisista, niin nuorin kuin oletkin. Ajattelethan sinä sitä vastakin?
— Isä, väisteli Martta, — eivät meikäläiset anna toisten huolehtia itsestään. Kukin kulkee omaa latuaan, vaikka se veisi päistikkaa … tyrmään.
— Nyt teki mielesi sanoa: hornaan, pisti isä leikiksi, — vaikka minulle mieliksi valitsit raamatullisen sanan.
— Isä pieni, sinussa asuu suuri veitikka. — Martta nauroi, pöyhisteli vielä kerran päällimmäistä untuvaista päänalusta, josta isä erityisesti piti, ja kävi sitten äkkiä isän käteen kiinni. — Isä, sanoi hän syvä totisuus nuorekkailla kasvoillaan, — sinä voit luottaa siihen, että teen parhaani.
Etehisestä alkoi kuulua liikehtimistä ja ääniä. Martta kiiruhti tulevia vastaan, ja rovastin katse kytkeytyi odotusta täynnä eteisenpuoleiseen oveen. Se aukenikin pian, ja Ainin hento, vielä tyttömäisen notkea varsi solahti ovesta sisään.
Isän katse kiiruhti kysyvänä ja hellyyttä täynnä tulijaa vastaan. Mutta jokin Ainin olemuksessa nosti katseeseen samassa hämmästyneen kysymyksen. Ainissa oli tapahtunut silmäänpistävä muutos. Hänen tuskallisen herkkäilmeiset kasvonsa olivat tyyntyneet jäykän tasaisiksi kuin riittyneen veden pinta. Kissanpoikasen pehmeyttä muistuttavat liikkeet olivat käyneet kulmikkaan kankeiksi, ja silmien lämmin, haikeamielinen ilme oli väistynyt terävän, lujatahtoisuutta ilmaisevan katseen tieltä.
— Isä! — Ainin kankeus katosi hetkeksi. Sairaan syleilyssä löytyi entisyys ja entisajan lämpö. Mutta jo kun Aini vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen, oli hän taas sama kuin sisään astuessaan. Hän tarttui isän käteen, ja katseeseen syttyi kuin tulta.