— Sinä katsot niin kysyvästi, isä, sinä näet, että Ainisi on muuttunut. Vanha minäni on ristiinnaulittu. Uuden ihmisen kasvamista minä halajan.
Isä ei puhunut mitään. Hän vain katsoi katsomistaan, ja silmiin tuli paljonkokeneen selvänäköisyyttä.
— Isä, etkö ilostu? Sen jumalallisen avun lisäksi, jota aina tahdon etsiä, olen saanut maallisenkin avun.
Sairaan katse, joka näihin asti oli pysynyt tutkivana, melkein epäröivänä, elostui äkkiä. Siihen nousi suuri kiitollisuus. Tätähän hän oli toivonut ja rukoillut. Ja nyt tämäkin annettiin hänelle ennen hänen lähtöään pitkälle matkalle — annettiin kuin lapselle, jolta ei isä voi kieltää mitään hyvää.
Rovastin kädet painuivat ristiin. Katse pyysi tyttäreltä lisää. —
Arvi on pappi. Hän opettaa uskontoa samassa koulussa missä minäkin.
Hän on avannut silmäni. Minä tarvitsen hänen lujuuttaan tueksi omalle
heikkoudelleni, hänen tinkimättömyyttään leväperäisyyteni oikaisijaksi.
Isä, kunpa sinä tuntisit hänet!
Isä siveli hiljaa Ainin kättä. — Lujuus on hyväksi, sanoi hän viimein. — Mutta sinä olet pehmeä, pieni kissanpoikanen. Sinä tarvitset lämpimän pesän tullaksesi toimeen elämässä.
— Minä olen nähnyt heikkouteni synniksi. Vanha on karsittava pois, ei meistä muuten tule kalua.
Niin, niin. Rovasti nyökkäsi miettivästi. Olihan asia niinkin. Mutta ei Jumala tehnyt väkivaltaa luonnolle. Ei kaikki luonnollinen ollut syntiä. Uutta kasvatti Jumala yhtenään ulkona luonnossa. Nytkin. Mutta hän ei tehnyt sitä jyryllä ja tuomiolla, vaan antamalla aurinkonsa paistaa.
Aini näytti pettyneeltä. Isän olisi toki pitänyt ymmärtää sitä uutta, mikä nyt hänessä oli saanut sijaa. Nyt jos koskaan olisi isällä ollut syytä iloita.
— Isä, tie elämään käy kuoleman kautta. Syksyinen kuolema hedelmöittää kevään kasvuvoimaa. Minulla on ollut syksyni. Nyt alkaa kevät. — Sisäinen tuli välähti taas hänen silmissään, mutta siinä ei ollut hänen oman sisimpänsä lämpöä, siinä oli jotain teräksiseksi tehtyä.