1.
Ilona Solja askarteli hyräillen aistikkaassa pikku kodissaan. Hän odotti vastoin tavallisuutta vieraita, oikein maalaisvieraita, ja se juuri panikin hänet laulelemaan. Leskeksi jäätyään oli hänen täytynyt ottaa virka. Palvelijaakaan ei käynyt pitäminen, apuihminen tuli vain määrätunneiksi auttamaan kodin hoidossa. Päivistä ei näin ollen jäänyt paljonkaan aikaa muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään, yleisiin harrastuksiin vain nimeksi. Vielä vähemmän sai ajatella huvia tai seurustelua. Lapsia vartenkaan ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, kun monesti täytyi ottaa virastosta kotityötäkin. Sentähden oli kuin juhla, kun joskus sattui saamaan tilaisuuden tehdä jotain ylimääräistä ja mieluista, nuinkuin nytkin.
Hän siirteli syrjään tavaran toisensa jälkeen vaatesäiliöstä, pääsi viimein perimmäiseen soppeen ja vetäisi sieltä esille sisältä heleän keltaisen; päältäpäin valkoiseksi maalatun kopan. Tämä koppa oli ollut kaikkien lasten ensimäisenä makuusijana. Alli oli lahjoittanut sen hänelle ennen Aarnen syntymää. Sen toiseen laitaan oli keltaisilla kirjaimilla maalattu: "Päätä kaari kaunihisti, pääset illalla ilohon", toiselle säteitä nousevasta päivästä.
Maailma iloisia muistoja tulvahti esille tästä lasten päiväpaisteisesta ensi makuusijasta. Mutta niitä ei nyt saanut jäädä muistelemaan. Vuode oli saatava kuntoon ja kahvipöytä samoin ennen vieraiden tuloa.
Pieni päänalunen, lakanat ja peite otettiin esille ja pantiin koppaan.
Sitten Ilona asetti sen oman vuoteensa viereen.
Hänen täytyi hymyillä sen tehtyään. Hän muisti aikaa, jolloin Aarne oli maannut tuossa. Olivathan tytöt sitten tämän perineet, mutta tämä koppa vei sittenkin ajatukset enin Aarneen, ehkä siksi, että hän oli vanhin, ja että se alun pitäen oli annettu hänelle, ehkä siitäkin syystä, että hän lapsena todella oli ollut tavattoman herttainen. Hänen silmänsä olivat kuin suuret, taivaansiniset pallot, ja kun tukka ennätti kasvaa, riippui se pitkinä, kullankeltaisina kiharoina selkää pitkin. Kun hän mutisti pientä ruusunkarvaista suutaan, oli aivan mahdoton olla sitä suutelematta.
Ilonan täytyi naurahtaa aivan puoliääneen. Nain tietysti kaikki äidit ajattelivat omistaan, esikoisistaan ainakin. He näkivät heissä sitä mitä ei kukaan muu nähnyt. Ja se oli tyhmää. Järkevän ihmisen olisi pitänyt arvostelussaan olla puolueeton. Ja hän oli aina käynyt sekä puolueettomasta että järkevästä. Mutta hänestä Aarnessa sittenkin oli ollut jotain aivan erikoista, jotain sanomattoman liikuttavaa ja suloista.
Ovikello soi samassa. Se oli ehkä Alli! Ilona oli pyytänyt Allia tulemaan jo ennen toisia. Alli oli niin yksin, sairasti yhä sisimmässään isän kuolemaa, vaikka vaikeni siitä niinkuin muustakin.
Ilona pisti kiireisesti kukassaan olevan primulan pöydälle ja kiiruhti sitten avaamaan ovea. Etehisen lasiin kuvastuvasta varjosta tunsi hän Allin, mutta samalla kuuli hän Aarnenkin olevan tulossa. Kohta Allin astuttua sisään ryntäsikin Aarne etehiseen otsa hiessä ja posket hehkuvina. Hän oli säästänyt raitiorahat ja lähtenyt juoksemaan kilpaa vaunun kanssa. Muuan herra, joka seisoi etusillalla, oli nauranut hänelle ja ennustanut hänen häviötään kilpajuoksussa. Mutta kun vaunun tullessa loppupysäkilleen Aarne olikin rinnalla, oli herra viskannut viiskymmenpennisen Aarnen käteen ja lisäksi vielä…
Aarne katkaisi hengästyneenä kertomuksensa. — Äiti, tänä iltana pidämme "iltaman" täällä kotona. Niinhän? Sinä ja siskot tulette sinne, ja minä kerron sadun pojasta, joka juoksi kilpaa raitiovaunun kanssa. Sitten minä tarjoan… Aarne piilotti selkänsä taakse jotain, jonka rajapiirteistä vaivatta tunsi pullon. — Arvatkaapa mitä minulla on tässä?