— No, jos koulukirjoja, ehdotteli Alli. — Tai pallo, arvaili äiti.
— Eipäs kun — pullo! — Limonaadipullo tuli voitonriemuisesti selän takaa ja viskattiin suoraan äidin syliin.
— Mene nyt keittiöön, siellä on sinulle ruokaa, toimitteli äiti pyyhkien pojan hikistä otsaa. Sitten vei hän Allin kahvipöydän ääreen.
— Innostuksen mies, arvosteli Alli katsoen Aarnen jälkeen.
— Herkkä ja ponnistuksiin valmis, jos sellaista kysytään, jatkoi Ilona, Allin pannessa merkille, että hänen kasvonsa nytkin saivat saman, sanomatonta hellyyttä säteilevän ilmeen kuin tavallisesti hänen puhuessaan Aarnesta.
— Sinä sitä olet niitä "äiti-ihmisiä" — ja kai Kaija myöskin, mikäli olen voinut huomata, arvosteli Alli. — Kun teitä naimisissa olevia tarkkaa näin syrjästä, näkee pian, kenelle lapset ovat numero yhtenä, kenelle mies. Te jakaudutte siinä suhteessa kahteen eri luokkaan.
— Sinä panet vaakaasi ja punnitset nyt niinkuin ennenkin. — Ilona hymyili. Mutta sisimmässään hän tunsi kuin pistoksen. Ennen hän tuskin olisi huomannut mitään erikoista tällaisessa arvostelussa, mutta nyt kun mies oli poissa, kun, ei enää voinut tehdä mitään, ei mitään hänen hyväkseen — ei muuta kuin hoidella hautakumpua, nyt täytyi käydä tilille itsensä kanssa monesta, ennen syrjään jääneestä pikkuasiastakin. Onnellisiahan he olivat olleet. Ja se mikä kerran oli heidät yhteen sitonut, sitoi viimeiseen asti. Mutta Alli oli oikeassa. Lapset olivat sittenkin olleet etualalla.
Allin katse seurasi miltei huomaamattoman hienoja ajatuskajastuksia Ilonan kasvoilla. Tuollainen kaunis, tyyni profiili vastasi täysin Ilonan luonnettakin. Se ei ilmaissut paljon alla piilevästä, mutta kaikki minkä se näytti, oli selväpiirteistä ja mutkatonta, sellaista, jota katsellessa tuli rauhallisen hyvä olla. Isäkin oli niin rakastanut Ilonaa, oli ihaillut hänen sekä ulkonaista että sisäistä minäänsä.
Alli otti esille käsityönsä. Hän oli tekeillä olevaan tarjotinliinaan piirustanut omenankukkia. Ne muistuttivat isää. Samoin tämän pienen kodin lämmin viihtyisyyskin. Ilona oli oikein mestari kotitunteen luomisessa ulkonaisesti ahtaissakin oloissa.
Portaista kuului samassa liikettä ja Ilona kiirehti juoksu jalkaa avaamaan. Oven takana seisoikin jo Olavi, käsivarsillaan pehmeä vaatekäärö, jonka hän ylpeänä ja varoitellen kantoi suoraan Ilonan makuuhuoneeseen. Kaija seurasi ilosta säteilevänä. Kopan ympärille he kaikki sitten kerääntyivätkin, toiset iloisesti puhellen, Alli vaiteliaana, tapansa mukaan katsein kysyen ja tutkistellen.