Kun Viimein oli siirrytty kahvipöydän ääreen, kääntyi puhekin vähitellen suuresta perhetapahtumasta toisaalle. Ilona tiedusteli oloja Salokankaan kartanossa ja Olavi alkoi huomattavalla mielihyvällä kertoa kodistaan. Hänellä oli suuri suonkuivaushanke alulla. Se kysyi sekä varoja että voimia, mutta maksoi varmasti vaivan. Siitä oli jo isänkin aikana ollut puhetta. Tehtävä tuntui suorastaan velvoittavalta perinnöltä ja suuri isänmaallinen merkityksensähän sillä myöskin oli tässä maassa, joka hyvin elättäisi kaksi, jopa kolme kertaa niin paljon asujamia kuin nyt, jos vain tehtäisiin tarmon takaa työtä. Laiskana vetelehtiminen oli helmasyntejämme huipuilta pohjakerroksiin asti. Siitä oli parannus tehtävä. Ja niiden, jotka olivat saaneet valistusta, piti siinä käydä eturivissä. Mutta sellainen ohjelma vei siksi paljon aikaa ja ajatuksia isännältä, ettei niitä sitten riittänytkään paljon muualle.
Olavi vilkaisi Kaijaan. Huulille nousi kuin veitikkamaista hymyä. Mutta
Kaija ei vastannut siihen.
— Niin, eihän sinulta riitä sanottavasti aikaa muille kuin lehmille, lampaille ja sioille, myönsi hän lyhyesti. — Mutta ehkäpä vastaisuudessa riittää. — Katse kääntyi merkitsevästi viereisen huoneen koppanurkkaan.
— Rupea sinäkin Kaija enemmän oleilemaan navetassa, niin sittenhän sinun ei tarvitse kaivata Olavin seuraa — Alli sanoi sen huolettomasti kuin sivusta päin, samalla kuin pujotti lankaa neulansilmään, mutta katse kääntyi tutkivana Kaijaan päin. Tämä lehahti punaiseksi kuin sisäisestä mielenkiihotuksesta.
— Sinä puhut mitä et ymmärrä — tuli terävästi. — Nyt voi vähemmin kuin ennen tulla kysymykseen reseptisi mukainen navetassa oleileminen. Sen Olavikin ymmärtää.
Olavi hieroi miettivästi lusikalla tyhjän kahvikuppinsa pohjaa. — Niin, tietystikin, — nyt aluksi. Mutta terveellistähän navettailma kuuluu olevan. Kyllä minäkin toivon, että pikku pilttimme tekee sen sinulle entistä hauskemmaksi paikaksi.
Ilona kiiruhti tiedustelemaan, mitä mieltä Olavi oli pellavan viljelykseen nähden. Ilona oli aina ihaillut kotipelloilla kasvanutta pellavaa, mutta monet vakuuttivat, että se oli epäkäytännöllinen kanta. Kotoinen tuli paljon kalliimmaksi kuin ostettu.
Puhe luisti kotimaisen työn kannattamattomuuteen tai kannattavaisuuteen, Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiipi viereiseen huoneeseen. Toiset puhelivat, mutta hän jäi seisomaan auringon kullalla kirjaillun kopan ääreen. Pienet, nyrkkiin puristuneet kädet yrittelivät unessa liikettä, rihmansäiettä muistuttavat, voimattomat sormet erottuivat hetkeksi toisistaan, ja untuvaisen pehmeä pieni pää liikahti pitsisellä aluksellaan.
Kuinka monta ihmeellistä elettä pienellä lapsella olikaan! Ja miten tuollaista olisi saattanut väsymättä katsella vaikka kuinka kauan!
Kaijan täytyi ajatella toivomustaan saada poimia lapset puusta. Kuinka etäiseksi ja kylmäksi olisi suhde sellaisena käynyt, siihen verraten mitä se nyt oli, kun oman henkensä kaupalla oli saanut taistella heräävän elämän puolesta, kun oli ylivoimaisten kärsimysten jälkeen saanut sulkea syliinsä oman, elävän lapsukaisen.