Hän muisti noita unohtumattomia tunteja, joista hän vain osaksi oli ollut tietoinen. Hän oli kärsinyt, kärsinyt, tavalla, jolle ei ole mitään ilmaisumahdollisuuksia. Ja sitten hän viimein oli vaipunut jonnekin syvään, pohjattomaan kuiluun, jossa ei ollut muuta kuin avara, mittaamaton tyhjyys ympärillä.
Hänellä oli ollut jonkinlainen mielikuva siitä, että hän ikiajoiksi oli tuomittu tuohon olotilaan, yksin, eristettynä kaikista ja kaikesta, elävänä ja kuitenkin kuolleena.
Silloin oli yhtäkkiä ohut, kimakka ääni tunkeutunut hänen korvaansa. Hän vavahti. Oli kuin joku näkymätön voima olisi tarttunut häneen ja väkipakolla kulettanut hänet mukanaan — pois tuosta suuresta tyhjyydestä, jonnekin, jossa hän oli ollut ennen.
Taas kuului heikko parahdus. Ja sitten … sitten alkoi hänelle selvitä.
Hän näki lääkärin vuoteensa vieressä. — Minunko lapseni, sai hän kysytyksi. — Teidän, vahvisti lääkäri.
Teidän, teidän! Kuinka ne sanat soivat ja helkkyivät! Syvältä hänen omasta sisimmästään nousi kuin pyhäisenä kaikuna niistä: minun, minun oma lapseni.
Ja sitten tuotiin poika hänen nähtäväkseen.
Kaijan katse sumeni uudelleen kyyneliin hänen muistellessaan tuota suurta, — hänen elämänsä suurinta hetkeä.
Mielenliikutuksen puna lainehti hänen kasvoillaan hänen palatessaan toisten luo. He puhuivat yhä vielä maataloudesta ja karjanhoidosta. Olavi esitteli ajatuksiaan vuohenhoidon kannattavuudesta. Hän toivoi siitä paljon. Vuohien ruoka ei maksanut paljonkaan, ja maito oli erinomaisen rasvapitoista.
Kaija näytti tuskastuneelta. Olavi huomasi sen, ja hänen kasvoilleen nousi tumma puna. Hän katkaisi sanansa kesken ja nousi. Hänellä oli vielä toimitettavaa kaupungilla, ja iltajunalla oli palattava maalle.