— Tyytyväinen? — Hilman kasvoilla kuvastui omituinen tunnesekoitelma. Siinä oli kevyttä iloa ja purevaa ivaa. Siinä oli kuin sisäistä hätää ja samalla ylimielistä uhmaa.
— Niin — onhan tämä vapaampaa kuin juoksutytön elämä. — Lyhyt, pilkallinen nauru veti kuin ajatusviivoja sanotun jälkeen. — Olen tehtaassa työssä.
Alli seisoi kuin tuomarinsa edessä. "Höpsän-Hannan" kurja olemassaolo toisten narrattavana ja pilkattavana nousi hänen eteensä. Ja entäs lasten kohtalo!
— Missä teidän veljenne nykyään on, tiedusteli hän hätäisesti. — Hilman katse kovettui äkkiä. Siihen nousi vihaa. — Maailmalla, milloin missäkin. Missä vain voi saada työllään leipäpalasen irti.
— Hän oli aina heikko lapsi.
— Ajatukseltaankin heikko. Sellainenhan äitikin oli minun syntymästäni asti. Mutta pitipäs vain siltä elää ja saada lapsiakin. Kuolivat toki toiset paitsi me kaksi. Meille ei sitä suotu.
— Onko elämä näyttänyt teille vain kovat, karut puolensa? — Kysymys syntyi pehmeästi kuin anteeksipyyntö.
Hilma nauroi taas lyhyeen ja katkerasti. — Mitäpä itsestäni! Mutta veljen kohta panee vereni kiehumaan… Ajatelkaa vain! Kun ruumis on heikko, raihnainen ja sielu samoin, mutta on mieltä senverran, että täytyy hankkia leipänsä. Tiedättekö, miten sellainen tulee potkituksi paikasta toiseen eikä koskaan pääse ansaitsemaan, niin että edes saisi kunnon aterian ja siistin asumuksen itselleen. Auttaahan minäkin koetan. Mutta arvaako neiti, miten paljon tehtaalainen saa irti palkastaan toisen elättämiseksi?
— Minä olen aina kärsinyt vallitsevista epäkohdista. Isäkin kasvatti meihin sellaista mieltä.
Hilman huulet koukistuivat omituiseen hymyyn. — Kärsimisellä ei meikäläisiä auteta. Kärsiminen on kärsimistä, vaikka siihen saisi kuinka paljon seuraa tahansa. Elämän täytyy kerran muuttua toisenlaiseksi!