Eräässä kadunkulmauksessa seisoskeli joukko nuoria tyttöjä nauraen ja puhellen. Alli hidastutti huomaamatta askeleitaan, sillä tytöt puhuivat hänen kotipuolensa murretta. Se toi isän, kodin ja koko entisyyden elävänä hänen eteensä. Mutta samalla tuli omituisen paha olla. Hän joutui aina kuin syytteeseen entisyyden edessä ajatellessaan esimerkiksi palvelijoita ja vähäväkisiä. Isähän kyllä oli kaikessa elänyt sen rakkauden mukaan, jota hän julisti, mutta hän oli aikansa lapsi hänkin, eikä hänen vallassaan ollut edes kodissaan täysin toteuttaa sitä, mitä sisin olisi käskenyt noudattamaan. Polkuhinnasta raatoi enimmäkseen kansa sielläkin päin, uhrasi hikensä ja vaivansa, kulutti voimansa ja koko elämänpä taistellen kovan ja niukan leipäpalansa puolesta. Sentähden heitä kai niin paljon oli pyrkinyt sekä tänne Helsinkiin että muihin suurkaupunkeihin. Ja siksi he olivat otollinen maaperä sille katkeruudenkylvölle, jota täällä tehtiin.
— Kas vain, pappilan Alli-neiti, kuuli hän samassa vierellään. Hänen edessään seisoi muodikkaasti kammattu, hattupäinen nuori nainen, osaksi ystävällinen ja ilahtunut, osaksi ynseä ilme kasvoillaan.
— Eikö neiti enää tunnekaan?
— Todellako? Tehän, olette meidän "pikku-Hilmamme", jota en vuosikausiin ole nähnyt.
— Naulaan osattu, niinkuin neidiltä ennenkin lähti. Mutta paljonpa neiti on muuttunut! Ette enää käytä sellaisia kirkkaan ja kauniin värisiä pukujakaan kuin ennen.
— Ne jäivät minulta isän kuoleman jälkeen.
— Se oli vahinko, arvosteli Hilma nauraen. — Semmoisissa pitäisi neidin aina käydä. Ne sopivat niin hyvin neidin pikimustiin silmiin ja tuohon tuuheaan mustaan tukkaan.
Alli hymyili. — Ihanhan te puhutte niinkuin minä itse ennen.
— Niin, kun minä silloin teiltä opin ajattelemaan sellaista. Ja täällä
Helsingissä sitä vielä saa lisää.
— Taitaa täällä olo miellyttää? — Alli teki kysymyksensä mielen kevennyksen toivossa. Hilma oli ehkä kaikesta huolimatta tyytyväinen oloonsa. Olipahan sitten ainakin yksi vähemmän syyttäjien joukossa.