Tämä oppi, niin uutena kuin sitä kuunneltiinkin, ei ollut muuta kuin sen sisäisen opin noudattamista, joka jokaisella olisi pitänyt olla omassatunnossaan. Se oli sitä, mitä Kristus oli opettanut, sitä, mitä isäkin kaikessa oli koettanut noudattaa.
Allin sisin oli kuin hyvinmuokattu peltomaa hänen noustessaan "Kansantalon" portaita. Kaksi naishenkilöä pyrki sisään samalla kuin hänkin. Hän pysytteli heidän takanaan. Se tuntui kuin turvallisemmalta tällaiselle ensikertalaiselle.
Esitelmä oli jo alkanut. Puhujan ääni kuului etehiseen asti. Sen intohimoinen värinä tuntui ulotuttavan vaikutuksensa sisäänpyrkiviinkin. Naisten kasvoille nousi tyytyväinen hymy. "Vuossatoja he ovat imeneet työkansan hikeä ja elämänvoimaa, mutta sitä nestettä ei heille enää kovinkaan kauan heru. Kansa on herännyt." Naiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja asettuivat paikoilleen. Alli seurasi heidän esimerkkiään.
Puhuja jatkoi. Hänen ja hänen kuulijakuntansa välillä lainehti voimakas joukkosielua nostattava henkivirta. Kuulijoiden ajatukset ja tunteet nousivat ja laskivat sitä myöten kuin puhujan ääni, heidän ajatuksensa kääntyivät sinne minne hän tahtoi niitä käännyttää, ja määrätyissä paikoissa ne kokoontuivat kuin kiehumapisteeseen, josta tunnehuumauksen höyryt sähköittävinä levisivät saliin.
Allin isoova ja janoova mieli painui kuin joustavuutensa menettänyt jänne. Innostus, mikä hänessä matkalla oli ollut nousemassa, haihtui haihtumistaan. Voimasanoja tässä tarjottiin, ei voimaa. Tässä myllerrettiin kaiken nurinkääntämishalussa, kuten hänen oma sisimpänsä äsken, mutta tässä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään siitä, mikä todella voisi tehdä elämän paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Tässä revittiin, ei rakennettu. Saarnattiin vihaa, ei oikeutta kaikille.
Allin sisäinen väsymys kasvoi kasvamistaan: Hän oli pettynyt. Puhuja ei tosin tuntunut olevan mikään kyvykkäämpi johtomies. Mutta joka tapauksessa oli tämä esitys sekä siveellinen että tietopuolinen köyhyydentodistus kokonaisuudelle.
Voimakkaat "hyvä"-huudot ja käsien läiske lopetti puheen. Eturiviltä alkoi joku ponnekkaasti "Sä nouse kansa sorrettu".
Allikin nousi, mutta jäi seisomaan paikalleen. Naiset hänen vieressään olivat myöskin nousseet ja siirtyneet paikaltaan. He olivat arvatenkin asettuneet Allin taakse, koskapa hän koko ajan kuuli mitä he puhuivat.
— Eikö se teidän veljenne vielä olekaan kuollut, kysyi toinen hiljaa. — Vielä mitä! Siinä makaa kuin ennenkin ja on vastuksena. Veisaa virsiä ja lohduttaa meitä sillä, etteihän häneltä kulu ruokaa, kun mikään ei enää maistu. Mutta eipäs vain osaa kuolla!
Laulu loppui. Ihmisvirta läksi kulkeutumaan ovelle päin. Alli kulki virran muassa. Hän ei ajatellut, ei arvostellut, ei edes kärsinyt. Hän oli vain väsynyt, läpeensä väsynyt koko elämään.