3.
Seuraavan päivän iltapuolella tapasi Alli itsensä taaskin kiertelemässä laitakaupungin katuja. Osaksi oli hänen oma sisäinen levottomuutensa ajanut häntä tänne, osaksi halu jos mahdollista tavata Hilma. Mutta kun hän ei ollut ottanut selkoa Hilman osoitteesta, ei löytäminen ollut helppoa. Edellisenä iltana "talolla" olisi hän ehkä paremminkin siinä onnistunut, mutta hän ei silloin ajatellut sitä enemmän kuin muutakaan. Hän oli silloin sisimmässään nääntyä. Vasta jälestä päin oli sekin tullut mieleen. Ja silloin hän oli päättänyt lähteä edes hakemaan.
Hän tunsi olevansa kuin vastuussa Hilmasta, sekä siitä syystä että he ennenvanhaan olivat olleet erittäin hyvissä väleissä, että myöskin Hilman nykyään nähtävästi ikävien olojen ja sisäisen katkeruuden tähden.
Hilma oli oikeastaan aina herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hän oli kuin luotu voimatekojen ihmiseksi. Varsinaista lukuhalua hänellä ei pienenä ollut. Siinä tapauksessa kai "papukka pieni" olisi kouluuttanut häntä kuten monta muutakin. Mutta hänessä oli vain yleensä ollut voimakas halu päästä eteenpäin elämässä, osaksi kyllä voidakseen auttaa äitiä ja saadakseen hänet pois köyhäintalolta, mutta muutenkin. Ja kun hän ei nyt näyttänyt onnistuneen siinä, oli kai sekin tekijänä hänen mielensä katkeruuteen. Tuollainen palopuhe kuin tuo eilisiltainenkin saattoi saada suuria aikaan ihmisessä, jonka sisin oli vastoinkäymisten helteessä käpertynyt kuivaksi ja tulenaraksi kuin poudan paahtama maa. Ja kuka oli silloin vastuussa vahingosta? Kipinänkö sinkauttaja yksin? Eikö myöskin ne, jotka olivat nähneet kuivettuvan maan tuskan, mutta jättäneet sen kastelematta?
Alli pysähtyi kadunkulmaukseen, jossa hän edellisenä päivänä oli nähnyt Hilman, ja tähysteli ympärilleen. Mutta Hilmaa ei näkynyt. Muutamasta tehdasrakennuksesta alkoi lappautua työntekijättäriä. Alli tähysteli tutkivasti parveen. Omituinen kelmeä kalpeus oli painunut useimpain kasvoille, arvattavasti seuraus kehnoista asunto-oloista ja työstä epäterveellisessä ympäristössä. Monet näyttivät välinpitämättömän väsyneiltä. Toisilla oli ilonnälkäinen, kevyt ilme kasvoillaan, toisilla katkeruutta joka piirteessä.
Alli tunsi joka-ainoan ilmeen syytöksenä. Velassa hän oli, velassa näille, jotka olivat nuoria kuin hänkin, mutta jotka tuskin ensinkään olivat muistaneet sitä, minkä hän oli omistanut hänelle ehdottomasti kuuluvana osana elämästä. Hyvän kodin, taipumustensa mukaisen kasvatuksen, suhteellisen suotuisat toimeentulomahdollisuudet oli hän ottanut vastaan antimena, jota ei kukaan vääryyttä tekemättä olisi ollut oikeutettu häneltä riistämään. Hän oli vain katkerasti tuntenut, että oli paljon, jota elämä oli häneltä kieltänyt ja mistä luopuminen tuntui ylivoimaisen raskaalta. Kuinka pientä oli oikeastaan tuollainen kiihkeä oman onnen tavoittelu? Eihän kellään ollut avointa valtakirjaa onnen nostamiseen. Ja jos sellainen muutamille harvoille olisi ollut saatavissa, kuka olisi rohjennut käyttää sitä omaksi hyödykseen toisten nääntyessä osattomuuteensa?
Kun saisikin itsessään kasvatetuksi sitä mieltä joka työntää luotaan kaikki yksilökohtaiset nautinnot, joista eivät toiset voi saada osaa.
Ensi kertaa kääntyivät Allin ajatukset jonkunlaisella kateudella Ainiin. Hänen uskonsa oli kova ja kylmäkin monesti. Se oli pikemmin kuoleman ja rangaistusten julistusta kuin elämän ja toivon evankeliumia. Mutta se oli sittenkin Ainille antanut pohjan, jolle hän oli päässyt omaa sisäistä särkyneisyyttään pakoon ja jolta hän oli kyennyt muitakin auttamaan.
Kun olisi tuollainen pohja, silloin voisi ajatella velkojensa maksamista, silloin saisi voimaa elämään muille. Mutta mitä annettavaa oli sillä, jolta kaikki oli särkynyt? Köyhän köyhyydestä ei ollut iloa eikä apua toisille köyhille.
Hän oli aina ihannoinut työtä vähäväkisten hyväksi, ei tuollaista yliportailta lähtevää tähteiden siroittamista, vaan rehellistä, antautuvaa työtä pimennon puolelle joutuneiden auttamiseksi päivän puolelle. Näinä vuosina isän kuoleman jälkeen, jolloin hänen oma sisimpänsä oli ollut sairauteen asti täynnä kaipuuta, oli hän monesti ajatellut, että juuri tuollainen työ olisi ainoa, mikä voisi tehdä elämän vielä elämisen arvoiseksi. Mutta miten päästä alkuun, miten tulla sisäisesti kykeneväksi siihen?