Allin jäljessä kulki muutamia nuoria tyttöjä, jotka tehtaasta tulleiden joukossa olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. He näyttivät väsyneiltä ja totisilta, mutta he olivat huomattavan puhtaat puvussaan, ja heidän kasvojensa ilme oli luottamusta herättävä. Alli oli aluksi lähtenyt seuraamaan heitä. Mutta kun he innokkaasti rupesivat keskustelemaan, kiersi hän heidän edelleen kuullakseen paremmin. Puhe koski jotain hengellistä puhetta, jota tytöt olivat menossa kuulemaan.
Alli meni kadun toiselle puolelle ja piti tyttöjä silmällä. Heidän kääntyessään kadulta kokoushuoneeseen kääntyi Allikin sinne.
Raskas huoneilma tuli ovella jo vastaan. Sali, joka oli pienen puoleinen, olikin ovensuuta myöten täynnä väkeä. Alli jäi tyttöjen kanssa lisäämään kynnyksellä ahdettujen joukkoa. Puhe oli täälläkin jo alkanut. Alli ei edes päässyt selville tekstistä, — jos sellaista oli ollutkaan. Puhe tuntui poikkeavan tavanmukaisista "selityksistä".
"— Olet ehkä yksin maailmassa. Et voi toisille uskoa huoliasi. Olet senluontoinen. Ympärilläsi näet vain työtä ja vaivaa. Sekin näännyttää sinua. Lisäksi on ehkä kuolema riistänyt sinulta rakkaimpasi. Sinä tunnet sisimpäsi suuren tyhjyyden. Mutta se tyhjyys on vain lahjomaton todistaja sinun jumalallisesta ja korkeasta alkuperästäsi, joka panee sinua pyytämään jotain paljon suuriarvoisempaa kuin maista onnea."
Allin kasvoille nousi ensin kuin hämmästyksen ilme. Mutta se väistyi katkeran kysymyksen tieltä. Hän tunsi tuon kaipuun. Nääntyminen oli hänellä ei sanoissa, vaan kokemuksena, mutta se ei auttanut häntä.
— Sinä ehkä kysyt, mistä voit tietää, ettei jumalakäsite ole vain ihmisten luoma mielikuva?
Alli säpsähti. Mies, joka seisoi tuolla pöydän takana, ei selittänyt eikä saarnannut. Hän tuntui puhuvan kuin yksilökohtaisesti kuulijoittensa kanssa, ei kaikesta selvillä olevana totuudentodistajana, vaan totuuden etsijänä toisille totuutta etsiville.
— Ehkä olet äiti, joka rakastat lastasi, puolisoasi rakastava puoliso, vanhempasi muistoa siunaava lapsi. Ajattele näitä rakkaitasi ja mitä tunnet omassa sisimmässäsi. Etkö tunne, ettei se ole maasta ja maallista. Se on siksi hyvää, että sillä täytyy olla juurensa jossain paremmassa. Se on heijastus jumalankuvasta sisimmässäsi, todiste korkeasta alkuperästäsi ja samalla todiste sen alkua ja loppua vailla olevasta lähteestä … Jumalasta.
Oli kuin pieni pehmeä käsi olisi koskettanut Allin kättä. Hän tunsi isän läheisyyden. Hän ei voinut kritikoida, ei hyljeksiä kuten ennen. Hän tunsi, ettei tässä ollut kysymys opinkappaleista eikä muodoista, vaan yksinkertaisesta ja suuresta, elämälle pohjaa antavasta totuudesta. Ja hän laski kätensä isän käteen tuntien, että hänen elämänsä tie tästä puoleen oli kääntyvä uuteen suuntaan.
Puhuja lopetti. Ihmiset painuivat rukoukseen. Sitten ehdotti puhuja laulun.