"— Sielut saavat elonpuusta täyden, täyden tyydykkeen."
Alli heräsi kuin unesta. Hän oli kaiken aikaa ollut isän kanssa. Hän oli saanut kuin ensi aavistuksen siitä sielun pohjatonta tarvetta vastaavasta tyydykkeestä, joka isän sielua oli ravinnut jo täällä ja jonka täydellisen omistamisen toivo nyt oli sarastanut hänen omassa sisimmässään.
Samassa nousi eräs mies kuulijoiden joukosta. Hän oli nuorenpuoleinen, tummatukkainen, kasvoiltaan huomattavan herkkäilmeinen. Hänen tummansiniset silmänsä olivat täynnä lempeyttä, mutta katseen pohjalla paloi kuin tulta.
Mies katsoi hetken ympärilleen. Monet kuulijoista poistuivat. Ovelta kuului jalkojen kopinaa ja puhetta. Tumma mies astui hitain askelin lähemmä puhujaa, kääntyi kuulijoiden puoleen ja näytti kuin odottavan hiljaisuuden palautumista. Viimein hän alkoi puhua. Hänen tumma tukkansa oli varjostavasti valahtanut otsalle, ja katse paloi täynnä intomieltä.
Hän tahtoi aikaisemmin puhutun lisäksi vielä kajota erääseen kohtaan. Ijäinen totuus oli se pohja, jota joka ainoa ihminen tarvitsi elämänsä perustukseksi. Mutta kun perustus oli laskettu, oli sille myöskin rakennettava. Totuus ilmeni voimassaan vasta teoissa toteutettuna. Pahin este kristillisyydelle oli hedelmää kantamaton oppi. Ilman sellaista eivät olot olisi nykyisellä kurjalla kannallaan. Tästä puolesta olisi riittänyt puheainetta vaikka vuosiksi. Tällä kerralla oli tarkoitus huomauttaa vain eräästä yksityisseikasta.
Nykyisissä suurkaupungeissa oli köyhien ja rikkaiden kaupunginosa. Tämä ulkonainen seikka oli ilmaus siitä kuilusta, mikä nykyajan oloissa erotti ihmisryhmät toisistaan. Tämä asia oli korjattava. Eikä tässä sopinut odottaa sisältäpäin tulevaa parannusta. Perustus oli laskettava ulkonaisen uudistuksen kautta. Niiden, joilla oli varaa asua mukavammin, piti muuttaa asumaan köyhien kaupunginosaan. Heidän velvollisuutensa oli siellä luoda ympärilleen vain sellaista hauskuutta, jota vähävarainenkin saattoi hankkia itselleen. Kolkkojen pihamaiden piti siten muuttua hauskoiksi puutarhoiksi. Iloa ja kauneutta oli kylvettävä joka soppeen, jotta elämä senkin kautta tulisi vähemmän raskaaksi ihmisille. Niiden, jotka eivät itse voineet ottaa osaa työhön, piti antaa siihen varoja. Toisten piti antaa itsensä. Ellei ajoissa käsitetty mitä aika vaati, oli koko yhteiskunta kipeästi niittävä seuraukset eri yhteiskuntaluokkien täydellisestä vieraantumisesta toisistaan.
Puhuja vaikeni ja katsoi hetken tutkivasti ympärilleen. Hänen otsansa oli miettiväisesti laskoksilla, silmissä välähti, herkät sieraimet vavahtelivat kuin intoaan vaivoin pidättävällä juoksijalla… — Aavistan, alkoi hän uudelleen, ettei täällä ole monta, joille on suotu paljon tämän maailman hyvyydestä. Mutta tahtoisin sittenkin takoa raudan ollessa kuumana. Pyydän, älkää jättäkö tätä asiaa vain ajatukseksi. Puhukaa tästä toisillekin. Ja jos ajatus on herättänyt vastakaikua sisimmässänne, kysykää itseltänne, missä määrin te voitte oman toimintanne kautta edistää sen teossa toteutumista.
Hän katsoi uudelleen ympärilleen, kuulijasta toiseen, kuin henkilökohtaisesti painaakseen ajatuksensa jokaisen sisimpään. Allin kohdalla hänen katseensa pysähtyi. He tunsivat kumpikin hämmästyksellä, miten heidän välilleen samassa rakentui kuin näkymätön silta.
Alli liikahti levottomasti paikallaan. Hänen olisi tehnyt mieli torjua jotain luotaan, sanoa, että kaikki vielä oli uutta hänelle, hän oli vasta saanut pohjan elämälleen. Mutta samalla hän tunsi, että tässä, juuri tässä oli jotain siihen suuntaan käypää, jota hän kuin tietämättään oli tavoitellut. Tässä ei kysytty oppia eikä muotoja, tässä puhkesi vain luja, sisäinen vakaumus esiin uuttaluovassa toiminnassa. Tässä ei suunniteltu yliportailta ojennettua avunantoa sen tavallisessa muodossa. Tässä, ihminen ihmisenä pyrki lähestymään toisia, jotta elämä yhteisvoimin tehtäisiin vähemmän raskaaksi ihmiselle.
Alli nousi, hitain askelin läheten ovea. Ehdotuksen tekijäkin oli samassa siinä. Hän väistyi syrjään kuin tietä antaakseen, mutta heidän katseensa yhtyivät uudelleen. Puhujan katse vaikutti suorastaan kahlehtivasti. Allin täytyi pysähtyä. Silloin vieras nosti lakkiaan.