— Anteeksi rohkeuteni, mutta en voi olla kysymättä, kuulutteko te ehkä niihin harvoihin täällä oleviin, joille on annettu tämän maailman hyvyyttä?
Allin täytyi hymyillä. Hän ajatteli tulojaan piirustuksen opettajana ja isää, joka, sen sijaan että olisi koonnut perintöä lapsilleen, jakoi toisille omastaan niin pitkältä kuin suinkin riitti.
— En tosiaankaan. Miksi te luulitte sitä?
Kysyjä meni silminnähtävästi hämilleen. — Niin, — kai minä … ehkä…
— Ehkä pukuni tähden. Se on teistä kai kovin maallismallinen? —
Veitikka pilkisti esiin Allin katseesta.
Toinen hymyili. — Se se ehkä kiinnitti huomioni teihin. Se on niin silmäänpistävän taiteellinen.
He nauroivat kumpikin. Sitten ojensi vieras kätensä. Hänen nimensä oli
Eljas Tarmo. Ehkä saisi hän saattaa Allia.
He kääntyivät rinnan kadulle heti viskautuen puhumaan siitä mikä nyt liikkui kummankin mielessä.
— Niin, katsokaas, se on todella vakaumukseni, että elämä pohjia myöten on luotava uudeksi, ei ainoastaan sisäisen, uskonnollisen uudistuksen kautta, vaan juuri ulkonaisiin oloihin nähden. Minä olen kumouksen mies. En tyydy korjauksiin. Kaikki on rakennettava uudelleen, mutta rauhallisesti, ei väkivallalla. Maa olisi jaettava ja olisi pyrittävä siihen, että jokainen ken vain tahtoo voi saada elatuksensa maasta. Teollisuus, siinä muodossa kuin sitä nykyään harjoitetaan, saisi pysähtyä kehityksessään. Kaupan ja teollisuuden kukoistusta tärkeämpää on, että meillä on terveitä ja onnellisia ihmisiä. Ja mikäli teollisuutta harjoitetaan, tulisi siinäkin jokaisen työntekijän saada määrätty osa voitosta.
— Moni sanoisi, että saarnaatte taantumusta.