Pentti painoi imupaperin pääkirjansa vielä tuoreena olevalle sivulle, antoi katseen vielä kerran solua sarekkeita pitkin ja sulki sitten kirjan. Asetellessaan kirjat ja paperit niiden lainmukaiseen järjestykseen ei hän voinut olla ajattelematta milloin ja minkälaisissa oloissa hän uudelleen ryhtyisi työhön. Jos ryhtyisi.
Häntä harmitti, että tuollainen ajatus heräsi. Hän oli raukka, jolle kaikki näytti sysimustalta, kun näkyi vähänkin mustaa jossain. Ja päinvastoin. Kun Airikin tulla laukkasi hänen huoneeseensa ja asettui isän polvelle lavertelemaan nuoren tytön iloisia ajatuksia, oli kuin ei maailmassa olisi ollutkaan muuta kuin tällaisen nuoren ihmislapsen iloista, virkeätä kevätaamua. Tyttö edistyikin koulussa aivan erinomaisesti, oli jo "konventtiluokilla" ja kirjoitti konventinlehteen sekä runoja että suorasanaista salanimellä, jota ei kukaan muu tuntenut kuin isä ja äiti. Ja kaksoiset olivat jo pari vuotta olleet lyseossa.
Kello löi samassa kolme. Pentti koetti vielä tunnustelevasti sekä kassakaappia että pöytälaatikkoja, olivatko ne lukossa. Sitten hän tarttui takkiinsa.
Kadulle tullessaan täytyi hänen pysähtyä ja hengittää rinnan täydeltä raitista ilmaa. Tuntui taas niin ahdistavalta. Ja sydämen kohdalta aivan kuin kouristi.
Hän nojani hetkeksi ovipieleen. Sitten rupesi hän verkalleen astumaan kotiinpäin. Hän oli kieltänyt tänään lähettämästä hevosta vastaan. Hänen teki mieli kävellä. Tämä tie oli tullut niin rattoisan tutuksi, viime vuosina etenkin, jolloin Iloranta oli ollut heidän talvikotinaankin. Kesäasunnoksi he sen ensin aikoivat, mutta se kävi niin mieluisaksi heille, että sinne täytyi jäädä talveksikin, kun se oli siksi lähellä, ettei se tehnyt haittaa hänelle virassa eikä lapsille koulunkäynnissä.
Tasaista ja hyvää oli elämä jo kauan ollut heille kaikille, sekä taloudellisesti että muutenkin, niin tasaista, että muut mahdollisuudet olivat painuneet kuin olemattomiin. Pitikö nyt kaiken ollessa kuin paraassa kukassaan entisyyden nousta velkomaan?
Hiki nousi Pentin otsalle. Tämä kävelykin taisi kaikesta huolimatta rasittaa. Ja sitten hermostutti tämä Helsinginmatkakin ja lääkäriinmeno.
Hän puraisi huultaan, samalla kuin sisimmässään teki vahvan päätöksen ainakin tällä kerralla olla näyttämättä Maijalle omia alakuloisia ajatuksiaan. Oli Maija muutenkin vuosien kuluessa saanut tarpeeksi taistella hänen aina äärimmäisyyden rajalla läikähtelevien mielialojensa kanssa. Eikö miehellä, joka oli elänyt siksi kauan että voimiensa puolesta tunsi itsensä ikälopuksi, ollut sisäistä voimaa sen vertaa, että yksin jaksoi kantaa omat, arvattavasti liiallisuuksiin kallistuvat huolensa?
Pentti vihelteli avatessaan kodin oven. Saatuaan päällysvaatteet päältään meni hän Airin huoneeseen, asettui siellä pieneen, valkoiseen keinutuoliin ja laski vallatonta leikkiä ympärille kokoontuvien lasten kanssa.
Ruokapöydällä oli kukkia, ja ruuat olivat Pentin mieliruokia. Jälkiruokaa söi hän kilpasilla poikiensa kanssa. Pöydästä noustessa työnsi Maija hänelle mukavan lepotuolin. Katse kutsui levähtämään.