— Jäähyväisiksi — sanoi Pentti, samalla kuin väsyneen raskaasti painui tuoliin. Huulet vavahtivat kuin tukahutetusta tuskasta.
— Minä olen nähnyt sinun ajattelevan sitä. — Maijan käsi painui hyväilevästi Pentin päälaelle.
— Nähnyt! — Pentti kiivastui. — Mistä sinä olisit nähnyt? Minähän olen loruillut lasten kanssa.
— Minä tiesin, tuli hiljaa, tuskin kuuluvasti. Mutta sekin ärsytti.
— Minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Kuuletko. Ei tarvitse sinunkaan. — Pentti nousi, meni omaan huoneeseensa ja alkoi siellä viimeistellä tavaroiden sisäänpanoa. Maija oli jo pannut kaikki kuntoon, mutta Pentin täytyi tarkastaa oliko kaikki mukana, penkoa, hakea ja hätäillä. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, joka on päättänyt salata surunsa ja siinä epäonnistunut. Ja sekin kiusasi.
Hän juoksutti lapsia asioillaan, hätyytti Maijaa omalla hätäilemisellään ja pahoitteli kaiken aikaa sitä, että viime hetket kodissa muodostuivat tällaisiksi.
Vaikka hyvät puolensahan silläkin oli; ei saanut ajatella.
Hevonen kuului jo pysähtyvän portaiden eteen. Lapset, yhdessä palvelijan kanssa rupesivat juoksuttamaan tavaroita rekeen. Pentti läksi. Mutta viime hetkessä hänen täytyi kääntyä takaisin.
Hän kiiruhti huoneiden läpi, luoden niihin pikaisen, hyvästelevän katseen samalla kuin etsi. Omasta työhuoneestaan hän viimein löysi Maijan täysissä matkatamineissa. Maija oli kai tullut sinne katsomaan, oliko Pentiltä jotain unohtunut.
Hän sai Maijan syliinsä. — Rakas, rakas, — minä tahdoin säästää sinua, kantaa yksin.