Maija nosti kätensä hänen huulilleen. Hänen silmänsä säteilivät, vaikka niiden kiilto oli kostea. Eihän hän tarvinnut selityksiä.
— Anna minun kantaa. — Hän tarttui Pentin käsilaukkuun. Se oli pieni, mitättömän kevyt, vartavasten pakattu sellaiseksi. Mutta heidän kätensä tarttuivat lujassa puristuksessa toisiinsa, kun he sitä yhdessä kantaen jättivät huoneen. —
Junassa oli tukahduttavan kuuma ja ilma oli painostavaa. Maija löysi pitkän penkin Pentille ja sai itse paikan nurkassa vastapäätä. Hänen vierellään istui muuan paksu herra ja eräs romaania lueskeleva tyttö. Tilaa oli harvinaisen hyvin sota-aikana tavalliseen ahtauteen verraten. Mutta näin toisten joukkoon työnnettynä ei juuri voinut keskustella yhdessä.
Pentti ummisti silmänsä. Hän oli väsynyt, ja eristäytyminenkin oli levoksi. Tämä kotoa lähtö sitäpaitsi tuntui aivan kuin jonkinmoiselta tilinpäätökseltä. Teki mieli koota, laskea yhteen ja ajatella sitä mitä omisti.
Mutta ajatukset kallistuivat milloin minnekin aivan odottamatta ja omapäisesti kuin väsymyksestä sinne tänne notkahtelevat polvet.
Pojat olivat kai tänä iltana suksineen mäessä. He olivat jouluksi saaneet uudet sukset, ja hiihtäminen oli sentähden entistäkin hauskempaa. Paras urheilu-ikä oli heillä pian käsissä. Ja hyvällä alulla he jo olivatkin monessa suhteessa.
Johtui mieleen minkälaista oli siihen aikaan, kun he opettelivat uimaan. Pentti itse opetti heitä, otti selkäänsä ja vei syvälle. He kirkuivat ilosta. Ja kun piti koettaa omin neuvoin, olivat he rohkeita kumpikin. Toinen ei tahtonut olla toista huonompi. Pentti oli yleensä hellämielisempi kuin Tauno, mutta ei häneltäkään puuttunut rohkeutta, niin naisellisen suuri tarve kuin hänellä olikin uhrautua ja antaa. Veljenmieltä heillä molemmilla oli toisiaan kohtaan. Ei ilo ilolta tuntunut, jolleivät molemmat saaneet siitä osaa.
Ja miten se Iloranta oli kuin yhteinen, rakas pesä, jota kaikki ajattelivat jo siihenkin aikaan, jolloin se vain oli kesäkoti. Ilorannan "Pikku"-varsalle säästelivät pojat eräänäkin talvena useimmat sokeripalasensa. Keväällä, kun asetuttiin Ilorantaan, ne syötettiin "Pikulle". Kun Iloranta muodostui talvisinkin asuttavaksi kodiksi, sai kukin lapsista oman vuohensa. Sitä he sitten itse ruokkivat ja hoitivat. Se oli heidän ensi huolenaan varhain aamulla ennen kouluunlähtöä ja ensimäisenä ajatuksena, kun olivat tulleet kotiin. Sillälailla kasvatti Iloranta heissä työintoa ja rakkautta maalaiselämään.
Pentistä tuntui niin turvallisen hyvältä aina hänen nähdessään miten runsaasti pojat saivat sitä, jota hän itse lapsena kokonaan oli kaivannut: äidillistä huolenpitoa ja kasvattavia vaikutteita. Toivon mukaan muodostuisikin poikien nuoruus toisenlaiseksi kuin isän. Sitten ei vanhempanakaan tulisi kipeitä kokemuksia eteen ennen tapahtuneista erheistä.
Pentti raotti väsyneesti silmiään. Paksu herra Maijan vierellä kuorsasi kuuluvasti, ja nuori tyttökin näytti nukkuvan. Pentin huulet liikahtivat tuskin huomattavasti, mutta Maija näki sen. Hän kumartui lähemmä.