Kiittämätön hän olisikin ollut, jos hän olisi kulkenut alla päin. Onni oli ollut hänelle myötäinen. Hän oli suorittanut lainopilliset tutkintonsa loppuun, läpäissyt ne iloisenhuolettomana ja kuitenkin menestyksellä. Tultuaan kirjoitetuksi hovioikeuteen oli hän saanut työtä, joka sekä tyydytti että huvitti, samalla kuin se taloudellisesti lupaili hyvää. Sitäpaitsi hän oli saanut odottamattomia lisätuloja muutamasta mielenkiintoisesta yrityksestä. Hän oli poikasesta asti rakastanut urheilua, — muutakin kuin kilpajuoksua raitiovaunun kanssa. Merielämä etenkin oli huvittanut häntä. Tuttavan perämiehen seurassa hän kohta lopetettuaan koulunsa oli saanut tehdä pitkän merimatkan. Merellä hän teki merimiehen töitä ja ansaitsi siten ylläpitonsa. Mutta kun laskettiin maihin eli hän herroiksi, käveli katselemassa, kuuntelemassa ja nauttimassa kaikesta siitä mitä suuri, avara maailma tarjosi nuorelle nälkäiselle katsojalle. Ahavoituneena, reippaana ja sisäisesti rikastuneena hän palasi kotiin. Ja olipa matkalla tullut opituksi sellaista, josta näkyi koituvan rahallistakin hyötyä, koska hän sen jälkeen joutui siihen laivaosakeyhtiöön, josta hänellä nyt oli nuo tuntuvat lisätulot.
Aarne hymyili samalla kuin hieroskeli korvalehtiään, joita tammikuun pakkanen puraisi. Olisi tehnyt mieli viheltää tässä kadulla. Ajatukset olivat niin iloisia.
Oli mukavaa olla nuori, hyvin nuori ja kuitenkin jo merkitä jotain, mennä virastoon ja asettua paikoilleen vanhojen, työhön tottuneiden virkailijoiden kanssa kuin kokenut mies ainakin. Oli mukavaa istua laivayhtiön kokouksissa päättämässä tärkeistä asioista ja mukavaa sekin, kun sai laskea yhä suurenevia tuloja hyväkseen ja niillä ilahduttaa sekä omaisia että itseään. Niistä oli sekin etu, että ne toivat kerran perustettavan oman kodin kuin hyvän kappaleen lähemmäksi.
Aarnelta pääsi puoleksi tukahutettu vihellys. Omankodin ajatus pani hänet aina erikoisen hyvälle tuulelle. Hän oli jo monessa suhteessa selvillä siitä millaiseksi tuo koti oli muodostettava. Tosin siellä toisen vapaan ja samanarvoisen ihmislapsen tahto voisi rajoittaa hänen omaansa. Mutta hän eli siinä iloisessa uskossa että he molemmat enimmäkseen tahtoisivat samaa. Hänellä oli todellisuustajunnastaan huolimatta rajattomasti iloista luottamusta elämään. Silloinkin, kun hän näki inhimillisiä heikkouksia ympäristössään hän enimmäkseen vain hymyili niille, samalla kuin kohteliaasti väisteli niistä koituvia hankauksia.
Mutta vaikka hän olikin taitava tällaisessa kohteliaassa väistelemisessä, ei hän kuitenkaan koskaan tehnyt sitä oikeuden kustannuksella. Hän oli lueskellut lakitiedettä sisäisestä halusta. Hän ihannoi lakimiehen elämäntehtävää, ja hänen oma oikeudentuntonsa oli tinkimätön. Mutta kun hän tämän johdosta joutui sanomaan lähimmäisilleen jotain heille vastenmielistä, teki hän senkin suopea hymy huulilla ja välejä tasoitteleva ritarillisuus esiintymisessään. Hän tahtoi rauhan miehenä olla rakentamassa rauhaa. Ja kun ihmisten keskinäisissä suhteissa yleensäkin ystävällinen kohteliaisuus sai suuria aikaan, niin kaiketi ainainen rauha viihtyisi kodissa, jonka perusti kaksi toisiaan rakastavaa ihmislasta. "Hänen tyttönsä" olisi tietysti aina hyvä hänelle. Siitä hän oli varma.
Mutta kuka oli hänen tyttönsä?
Aarnen täytyi hymyillä. Kahdeksanvuotiaana hän oli ensi kerran rakastunut. Hän kirjoitti silloin päiväkirjaansa, että hän vanhempana aikoi mennä naimisiin Ellin kanssa. Äidillekin hän puhui asiasta. Mutta äiti vain hymyili ja selitti, ettei sellaisia päätöksiä pitäisi tehdä vielä kahdeksanvuotiaana. Sellaiset oli siirrettävä hyvän kappaleen tuonnemmaksi. Koko asia kävi äidin sanojen johdosta aivan kuin epäpäteväksi. Osaksi vaikutti siihen sekin, että nuorempi veli kertoi tehneensä saman päätöksen. Pikku veli tosin sairastui vähän myöhemmin lavantautiin ja kuoli samoihin aikoihin kuin isäkin, joten ei siltä kohdalta ollut estettä, mutta rakkaus Elliin oli — tuota päiväkirjamuistiinpanoa lukuunottamatta — haihtunut olemattomiin.
Riitta olikin oikeastaan laskettava Aarnen ensimäiseksi rakkaudeksi. Hän oli pirteä ja vaikeasti hallittava kuin äksy varsahevonen. Pikku pojasta asti oli Aarne intohimoisesti rakastanut hevosia, äksyjä etenkin. Juuri ne olivat saaneet hänen silmänsä säteilemään ja poskensa hehkumaan — aivan niinkuin Riitta nyt.
Riitta oli monesti kova ja kylmäkiskoinen. Hän katsoa luimisti loukkautuneesti pitkien mustien ripsiensä alta, ilman että Aarnella oli aavistustakaan siitä, mistä vihat. Mutta jos Aarne silloin vetäytyi pois potkua välttääkseen, saattoi noista graniitinharmaista, älykkäistä silmistä välähtää kuin kirkas sädekimppu, joka kahlehtivalla voimalla veti syrjään väistyvän takaisin.
Lukemattomia kertoja olivat he pitäneet hauskaa yhdessä, milloin kelkkamäessä, milloin vesillä Aarnen omassa, sirossa purjeveneessä. Sen nimi oli "Laine" ja se keinutti ihmislasta iloisesti kuin aalto ainakin. Sen keinuttamana ei voinut ajatella muuta kuin iloisia ajatuksia. Siitä olivat yhtä mieltä kaikki ne monet, joita Aarne oli "Laineellaan" kuljettanut siintävälle ulapalle. Laila oli ollut kaikkein hauskimpia heidän joukossaan, — huolimatta siitä, ettei hän ollut ensinkään äksy. Hän oli päinvastoin tyyni, tasainen, reipas ja lisäksi aina lauleleva.