— Kuuletko? — Martta keskeytti puheensa. Hänen kasvoilleen valahti kaunis, kirkastunut hymy. Yläkerran sairaspuolelta kuului muutaman heikkomielisen levotonta huutoa. — Muille tuo on vastenmielistä. Minulle se on sairaan ihmiskunnan avunhuuto, velvoittava, minua työhön kutsuva huuto. Minun täytyykin mennä nyt. — Hän kietaisi kätensä Allin kaulaan hänelle tavattomalla hellyydellä. — Rakas, tule oikein onnelliseksi! Minä iloitsen jokaisesta, joka voi perustaa oman onnellisen kodin.
Sen sanottuaan hän läksi. Kun hän palasi, oli huone tyhjä. Pöydällä lasissa oli suuri, valkoinen ruusu.
Martta katsoi kelloaan. Juna eteläänpäin oli äskettäin lähtenyt.
Olisikohan Alli? — Se olisi ollut hänen tapaistaan.
Hänet oli siis vienyt kutsuva elämäntyö ja … odottava oma koti.
Martta otti ruusun käteensä, katsoi nälkäisesti sen tahratonta puhtautta ja painoi sen viimein hetkeksi kuuman kirveleviä silmiään vasten kuin pidättääkseen esiinpyrkiviä kyyneleitä.
Sitten hän laski sen takaisin lasiin ja palasi työhönsä.
III
MYRSKYN NOUSTESSA
1.
Aarne Solja, se pieni kiharapäinen poika, joka nukkui äitinsä syliin muutamana kauniina kesäiltana tämän yhdessä Pentin kanssa laskiessa Suviniemen pappilanrannasta, astuskeli nyt ripein askelin keskikaupungilla olevaa asioimiskonttoria kohden. Kilpajuoksija, jota Alli oli arvostellut "innostuksenmieheksi" oli nyt vuosiltaankin mies. Hänen suuret siniset silmänsä katselivat iloisesti edessäpäin olevaa elämää, ja hän vihelteli mielellään — niinkuin linnut keväisin oman sisimpänsä pakosta.