— Sinä et ole suora.
— Minä puhun totta.
Allille tuli suuri hätä. Eihän hän tietänyt, vaikka ero omaisista tulisi pitkäaikaiseksikin. Häneen jäi kuin kalvavana kipuna ajatus, että Martalla oli jokin suuri suru. Hän oli näihin asti enimmäkseen iloinnut siitä, että Martta oli niin toisenlainen kuin he vanhemmat. Mutta joskus oli kuin välähtänyt mielessä ajatus, että jos sittenkin, jos Martta vain suuren tyyneytensä ja järkevyytensä avulla pysyy noin tasaisena. Lyhyinä huomaamattomina hetkinä oli jotain vilahtanut esiin kuin syvästä kätköstä, sitten taas kokonaan peittyäkseen.
— Sinä et tahdo suoda minulle sitä kunniata, että olisin onnistunut pettämään sinun ihmissielujen pohjukoita seulovaa katsettasi? Eikö niin?
— Martta, jos sinä voit, niin puhu!
— Alli, se ei ole sopivaa sanottavaa sille, joka aikoo naimisiin. Mutta sinä tunnet yleensä elämää. Sentähden voit sinä kuulla, mitä en eläessäni sanoisi toiselle. Alli, sinä tiedät, että minua lapsena sanottiin kauniiksi.
— Sinun ei tarvitse puhua imperfektissä.
— No niin, minä olen saanut mamman ulkomuodon ja mamman käytännöllisyyttä, papan sielun tyyneyttä. Ja se on ollut pelastukseni. Tunneherkkyydessä, samoin kuin sekä eroottisiin että uskonnollisiin taipumuksiin nähden saitte Aini ja sinä siksi paljon, että minä onneksi jäin osattomaksi. Muuten kai jo olisin vähintäin hulluinhuoneessa. Sillä Alli, minä en saanut viettää huoletonta lapsuutta, niinkuin luulitte ja niinkuin lapsista yleensä luullaan. Minua hätyytettiin, ahdistettiin, pyydettiin useamman kerran. Milloin ahdisti renki, milloin vastaantulija tiellä. Lapsen täytyi oppia ymmärtämään — pelkäämään. — Lapsen täytyi tutustua kuiluihin, joista moni ikänsä säästyy. Eikä ollut mahdollisuutta puhua kenellekään. Kaikki oli kannettava yksin, — yksin sekin, että joka ainoa mies — isää lukuunottamatta — herätti kauhua. Ymmärrätkö että siinä kysyttiin hermoja, kysyttiin mielen tasapainoa, tahdon lujuutta?
Alli seisoi kuin pohjattoman kuilun partaalla, jonne katsoessa huimasi voimattomuuteen saakka. Yksin, yksin oli Martta lapsesta asti kantanut kaikki … kantanut niin, että kaikki hänessä vain näkivät iloisen, reippaan tytön. Kaunis, iloluontoinen Martta, jota niin moni oli omakseen tahtonut, oli tällaisista syistä aina pysynyt kylmänä.
— Raskainta on ollut taistelu halveksimishalua vastaan. Voin sanoa veriin asti taistelleeni säilyttääkseni edes jonkinmoisen teoreettisen uskon ihanteeseen. Ja siksi se onkin minulle henkeäni kalliimpi. Sillä minä omistan sen. Minä ajattelen ihmisiä sairaina lapsina. Se estää halveksimasta. Ja minä pidän lujalla otteella kiinni siitä ihanasta todellisuudesta, että elämäni työnä on edes jossain määrin auttaa sairaita terveiksi.