— Luovutko sinä ehkä myöskin hänestä?
— En. Me menemme pian naimisiin. Olemme jo vuokranneet itsellemme huoneet Helsingin laitakaupungissa. Siellä me aiomme ruveta toteuttamaan niitä periaatteita, jotka liittivät meidät yhteen. Mutta ei puhuta näistä nyt. Minusta on parempi, etten sinullekaan ilmoittele aikeistani, ennen kuin teen sen kirjeellisesti mammalle. Hän voi ruveta pahoittelemaan sitä, ettet sinä ole paremmin koettanut taivuttaa minua.
Alli rupesi yhtäkkiä kiertelemään huonetta pitkin, katselemaan vanhoja muistoja ja kyselemään kaikenmoisista pienistä, ulkonaisista asioista. — Minusta on niin hauskaa, että kuitenkin tiedän minkälaista teillä on, sanoi hän. — Ja Ainillakin.
Samassa hän kääntyi Marttaan, asettui aivan hänen eteensä ja tarttui hänen olkapäihinsä. — Martta, onhan sinulla oikein hyvä olla? Sano? Olethan tyytyväinen elämään?
— Oletko koskaan sitä epäillyt?
— Joskus … hyvin harvoin — olen ajatellut, että sinä sittenkin…
— Mitä?
— Kaipaat jotain.
Martta naurahti, lyhyeen, omituisesti. Se pisti unohtumattomalla tavalla Allin sisintä.
— Ettäkö kaipaan? Ei, tiedätkö, en kaipaa kerrassaan mitään. Paremmin on mulla jotain liikaa, niinkuin hammassärky entisellä herralla.