Ovi painui napsahtaen lukkoon rovastinnan jälkeen. Tyttäret katsoivat toisiinsa. Alli oli mennyt huomattavan kalpeaksi.
Martta tointui ensimäisenä. — Aini, nyt sinä mene, määräili hän tavanmukaisella päättäväisyydellään. — Vie mammalle valeriaanaa ja jumalansanan neuvoja lisäksi. Ei tässä muu auta.
— Ei sekään. — Aini huokasi ja vedet herahtivat silmiin. Hänen kävi
Allia niin sääli. — Tunnemmehan me mamman.
— Sano yksin tein: meikäläiset, oikaisi Alli.
— Sinä jaksat kaikesta huolimatta entiseen tapaasi seuloa tunteita ja olla jakamassa oikeutta kaikille. — Aini katsoi taaskin ihailevasti ja hellästi sisareen. Hänen sisimpänsä oli jälleen kuin isän ja kodin ulottuvilla. Kirsi alkoi sulaa.
Aini nousi, kiersi kätensä sisaren kaulaan ja puristi häntä hetken sydämellisesti. Sitten hän läksi äidin jälessä.
— Mitä sinä nyt aiot, tiedusteli Martta heidän jäätyään kahden Allin kanssa.
— Se riippuu siitä, luuletko äidin pysyvän tässä mielentilassa ja päätöksessä vai ei?
— Pahoin pelkään, ellei sinun Eijaksesi muuta kantaansa äidin mainitsemissa suhteissa.
— Eljas ei hievahda oikeaksi näkemästään tiestä tuumankaan vertaa. Minusta hän voi luopua, jos niiksi tulee, vakaumuksestaan ei.