Rovastinna kuivasi kyyneleensä. — Mitä minä panisin hänen kustantamaan kallista matkaa itselleen, kun minä en kuitenkaan aijo suostua.
Alli meni sanattomaksi. Martta pidätteli vaivoin nauruaan. — Mammalta ei asian käytännöllinen puoli koskaan unohdu, huomautti hän viimein totisesti.
— Eihän hänellä ole virkaakaan, jatkoi rovastinna kiihoittuneesti. — Kuinka sinä kirjoititkaan: tekee suutarin ja sepän töitä, hakkaa halkoja, kirjoittaa kristillisyhteiskunnallisia esitelmiä, painattaa ja myy niitä ja … ja … — nitoo kirjoja, nikartelee y.m. y.m., jatkoi Alli, — on sekä kykenevä että halukas elättämään itseään monenlaisella kunniallisella työllä.
— Mutta entä perhe, millä hän sen elättää? — Rovastinnan keinutuoli heilahteli epätoivoisen kiivaasti, ja pää rupesi taas hermostuneesti tutisemaan.
— Jumalallisen ja inhimillisen rakkauden suosiollisella avustuksella, pisti Martta väliin.
Mutta Alli kävi tiukasti asiaan. Hän ei aikonut ruveta miehensä elätiksi. Hän tahtoi itse ansaita. Sen kai mamma käsitti.
Se pisara oli kuitenkin rovastinnalle liikaa. Ei Allekaan olisi voinut hyväksyä sellaista uudenaikaisuutta. Rovastinna ei voisi vastata Allen eikä äidillisen vastuunalaisuutensa syytteisiin, jos hän noin vain antaisi tyttärensä miehelle, jolla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia — ehkei aikeitakaan elättää perhettään. Sellainen tietysti yhtäkkiä lähtisi tiehensä, jättäen vaimon ja ehkä lapsenkin toisten niskoille.
— Mamma — sanoi Alli vakavasti, kun viimein sai suunvuoroa. — Ei mamman tarvitsekaan tästä vastata, ei Jumalan eikä ihmisten edessä. Minä vastaan itse. Minä olen täysi-ikäinen ihminen. Eikä tässä ole kysymys vain onnesta tai onnettomuudesta, ei edes voittamattomasta rakkaudesta, vaan jostain paljon tärkeämmästä. Rakkaudestani voisin kuuliaisuuden vuoksi luopua. Tässä asiassa en peräydy. Tässä on kysymys vakaumuksesta ja elämäntehtävästä. Minä voin täyttää sen paremmin yhdessä Eljaksen kanssa kuin yksin, siksi en epäröi. Me tahdomme oman työmme ja elämämme kautta olla luomassa näihin ajallisiin oloihin jotain siitä, minkä toteutuminen on Jumalan hyvä tahto meille kaikille onneksi.
Allin ääni oli tavallista pehmeämpi, mutta samalla päättävä. Aini katsoi häneen ihailevasti, hiven kateuttakin katseessa. Alli oli todella kovin muuttunut. Hänessä oli jotain sopusointuista, melkein pehmeätä ja samalla kuitenkin entistä, järkähtämätöntä lujuutta. Kun olisi vain tuo Eljas ollut toisenlainen, ei niin kirkon oppia vierova, ettei Arvikaan voinut hyväksyä!
Samassa nousi rovastinna keinutuolistaan. Hänen kumaraan painunut selkänsä suoristui, katse välähti teräksisenä kuin toteltavia käskyjä jakelemaan tottuneen kodinvaltijattaren, ja äänessä oli entisajan pontta. — Minä kiellän, sanoi hän lyhyesti ja päättävästi. — Minun suostumuksellani sinä et ota sitä miestä ennenkuin hänellä on virka ja järkevän ihmisen mielipiteet niinkuin muillakin.