— No mamma, Martta työnsi oven auki ja kiepautti Allin suoraan äidin syliin. — Kohta sinulla on kaikki tyttäret ympärilläsi. Minä soitin Ainille ja käskin tulemaan.
Rovastinna piteli Allia kädestä ja tiedusteli kaikenlaista vähäpätöistä hänen oloistaan. Hehän eivät olleet tavanneet koko pitkänä kevätlukukautena. Martta asetteli kahvileipää pöydälle ja laverteli iloiseen tapaansa. Hänestä oli hyvä aluksi pysyä mitättömissä, mieliä rauhoittavissa asioissa.
Vihdoin tuli Ainikin.
Oltiin kahvia juomassa ja puhe luisti vilkkaasti eteenpäin, kun rovastinna äkkiä ja aiheettomasti nosti nenäliinan silmilleen. Hänen sisimpänsä oli täyttynyt ristiriitaisilla tunteilla, kun tässä tytärten parissa, kahvin höyrytessä ja lämminleivän tuoksutessa suloisesti, ei voinut nauttia vapaasti, vaan täytyi ajatella sekä Allea että tätä Allin onnetonta naimahanketta.
— Mitäs mamma nyt, koetti Martta rohkaisevasti sanoa syrjästä. Aini rupesi puhumaan surun ja murheen tarpeellisuudesta.
— Mutta eihän tässä nyt surua ja murhetta olekaan, vastusti Martta, — oikein ilojuhlat vain minun ymmärtääkseni.
— Eihän mamma vain itke minun aikeitani. — Alli kävi rohkeasti asiaan, jota tähän asti huolellisesti oli väistelty.
Silloin tuli rovastinnalle oikein itkuntyrskähdys. — Hyvä lapsi, kun se mies vain olisi toisenlainen!
Martalta pääsi iloinen nauru, ja toiset jatkoivat sitä. Mutta rovastinna yhä itki. Hän tuli aina syvästi liikutetuksi, kun hänen oman elämänsä monet ristiriidat johtuivat mieleen.
— Mistä mamma tietää minkälainen Eljas on. Eihän mamma edes antanut hänen tulla tänne, niin että olisitte tutustuneet, huomautti Alli tasaisesti.