Isäntä poistui. Herrat alkoivat yhdessä neuvotella.
Oli selvää, että sähköpitoisia pilviä nyt oli kerääntynyt tarpeeksi. Rajuilma nousi ja alkoi purkautua. Mutta miksi se siitä muodostuisi ja miten pitkäaikaiseksi, sitä ei vielä voinut sanoa.
— Minä uskon suotuisaan ja suhteellisesti nopeaan ratkaisuun, vakuutti
Aarne puhaltaen muutamia ohuita savupilviä sytyttämästään savukkeesta.
Hieno harmaansininen savu kierteli kepeänä hattarana ylöspäin kuin
hapuileva, eteenpäin kurottautuva ajatus.
— Olipa oikein, että läksimme hyvän sään aikaan Helsingistä, selitti toinen tuomareista. — On yritettävä pohjoiseen päin, että pääsee toimintaan.
— Sinne minäkin tahdon, vakuutti toinen. — Helsingissä jää pian kuin hiiri loukkuun.
— Mutta kotiin olisi välttämättä saatava tietoja meistä ja tilasta täällä päin. Kukas sen tekee? Se tehtävä ei ole vaaraton.
— Jos on vaarasta puhe, niin ei kai tässä kukaan arkaile? — Aarne oikaisihe, joustavuus kookkaan vartalonsa joka jäsenessä. Innostus hehkui hänen kasvoillaan.
— Niinkö me sitten päätämme?
Asia ratkaistiin yksimielisesti, ja tunnin kuluttua olivat toiset jalkamiehinä astelemassa länteenvievää maantietä pitkin Aarnen istuessa yksin reessä matkalla Helsinkiin.
Hän antoi hevosen juosta jolkuttaa, miten tämä itse tahtoi. Liiallinen kiire olisi ehkä herättänyt huomiota. Ja reenjalaksen liukuessa eteenpäin oli mukavaa antaa ajatuksenkin luistaa. Suuret tapahtumat olivat nyt ovella. Oliko vastaavaa suuruutta teossa ja tahdossa, siitä tuli nyt kysymys.