Ilona jäi nojautuneena ovipieleen kuuntelemaan. Tämä Aarnen lempilaulu nostatti niin paljon muistoja hänen sisimmässään. Sitä oli laulettu hänen häissään. Ne vietettiin Suviniemen pappilassa suvisen luonnon helmassa. Kai Aarnekin siksi niin rakasti tätä vanhaa yksinkertaista laulua, että se toi muassaan runsauden kodinlämpöä ja Suomen suvista suloa.
Ilona ei voinut irroittaa katsettaan Aarnesta. Hänellä oli juuri nyt se ilme, jota Ilona rakasti kaikkein enimmän. Siinä oli kuin sisäänpäin suuntautuvaa ajattelua, mutta syvämielisyyden ohella jotain liikuttavan vienoa, jotain, mikä muistutti ajasta, jolloin hän vielä oli pieni, keltakutrinen poika.
Laulu loppui samassa.
Aarne sipaisi hyvillämielin siskon poskea ja kumartui sitten suutelemaan äitiä. Kosketus oli kepeä, kiireinen, mutta se välitti kuitenkin Ilonalle jotain siitä kauniista ja lämpimästä, joka vasta oli väreillyt Aarnen sisimmässä.
Suuri rakkaus nousi Ilonan katseeseen tämän seuratessa poiskiiruhtavaa. Kynnykseltä heilautti Aarne vielä kerran iloisesti lakkiaan. Sitten hän katosi näkyvistä.
2.
Seuraavan päivän puolivälissä olivat matkalle lähteneet kievarissa syöttämässä hevosta. Oli tilattu kahvia lämpimiksi talvipakkasessa ja syötiin mukaan varattua evästä. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja roteva mies astui sisään. Esiteltyään itsensä kievarin isäntänä alkoi hän tunnustelevasti tiedustella, olivatko herrat selvillä siitä, mitä eilen oli pantu alulle Helsingissä.
Herrat eivät tietäneet. He olivat edellisenä päivänä lähteneet kaupungista.
— Siellä on uusi ja entistä lujempi lakko, tuli painokkaasti. — Nyt jatketaan ennen kesken katkenneita aikeita. Eikä anneta kyytiä enää hevosella eikä junalla.
— Omillaan saa sitten kukin tulla toimeen, päätteli Aarne tavanmukainen hyvänsuopa hymy huulillaan.