Aarne kumartui suutelemaan äitiä toivottaessaan hyvää yötä. Hän oli siinä suhteessa säilyttänyt lapsuusaikansa tavan. Äidin katse seurasi häntä lämpimänä ja säteilevänä. Hän ei sitä suorastaan nähnyt, vaan hän tunsi sen. Ja hänelle tuli kuin paha olla.
Ehkä äiti olisi ottanut koko asian toisella tavalla, jos hän olisi aavistanut… Oliko tämä ehkä jonkunlaista pettämistä?
Mutta mitä olisi ollut sanottava? Eihän hän itsekään vielä tietänyt mitään. Arvaili ja aavisti vain. Nykyään toimittiin selittelemättä, puhumatta. Puhuminen olisi vain tuottanut äidille huolta ja levottomuutta. Sillä vaikka äiti hommailikin kaikenmoista kodin ulkopuolella ja vaikka hän usein saattoi muistuttaa ja oikaista sellaisesta, johon ei olisi viitsinyt kiinnittää huomiota, ei ollut vaikea tietää, millainen mieli hänellä oli lapsiaan kohtaan.
Aarnen sisimmässä tuntui yhtäkkiä niin oudon lämpimältä. Niin kuin äiti katsoi, niin ei kuitenkaan kukaan maailmassa häneen ollut katsonut, ei kukaan.
Aarne paneutui vuoteeseensa levollisena tiedossa, että oli tehnyt oikein, kun vaikeni.
Mutta yöllä näki hän omituisen unen. Ovi hänen huoneeseensa tuntui hiljaa aukenevan. Hän oli tietävinään, että hän makasi vuoteessaan ihmetellen ovenavauksen kuulumattomuutta. Hän oli jännittävinään katsettaan, kunnes viimein erotti pienen, paitasillaan olevan tytön vuoteensa vieressä. Tyttö seisoi ensin aivan hiljaa, mutta kun näki Aarnen valvovan, pääsi häneltä itku. — Oli niin kylmä, kylmä — vaikeroi hän painaen lämpimän ruumiinsa Aarnea vastaan.
Kylmäkö, ihmetteli Aarne. Hänestä oli ollut kesä illalla hänen pannessaan maata. — Nyt on talvi ja kylmä, vaikeroi taas lapsi. Silloin Aarne nosti tytön käsivarrelleen ja kantoi hänet ulos näyttääkseen hänelle, että siellä oli lämmin kesä. Mutta siellä olikin talvi ja korkeat kinokset. Hän alkoi itse aivan väristä. Mutta hän astui eteenpäin lapsen kanssa. "Vie, vie", rukoili tyttö. Ja sitä myöten kuin hän kahlasi eteenpäin lumessa lapsen kanssa, sulivat kinokset ja kesä puhkesi esiin, ihana ihmeellinen kesä.
Aarne oli aamiaispöydässä kertomassa untaan toisille, kuri puhelin soi.
Nuori tuomari ilmoitti tunnin kuluttua tulevansa salkkuaan hakemaan.
— Laulahan nyt minulle eväslaulu, pyysi Aarne pöydästä noustessa. Hän painautui matalaan nojatuoliin, kiersi toisen säären ristiin toisen päälle, nojasi kyynärpäänsä polveen ja leukansa käteen. Siihen jäi hän odottamaan. Ilona pysähtyi huoneen vastaiselle kynnykselle poikaansa katselemaan.
Sisar oli jo soittokoneen ääressä. Hän ei kysynyt mitään. Hän katsoi vain Aarneen. Sitten hän alkoi: "Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa".