Kun hän oli kuivannut juomalasit ja järjestänyt ne tarjoiluhuoneen kaappiin, painoi hän kaapin oven päättävästi kiinni. Satojatuhansia kertoja oli hän kai avannut tämän oven ja sen taas lukkoon painanut, mutta nyt se tapahtui viimeistä kertaa.
Sitten hän järjesti veitset ja haarukat laatikkoon, taaskin toistaen: "viimeistä kertaa". Mutta uskomattomalta se sittenkin tuntui.
Kun kaikki oli kunnossa ja pyyhkeet riippuivat kukin kohdallaan nauloissa, joiden yläpuolelle oli merkitty pyyhkeen tarkoitus: hopeaa, lasia, porsliinia ja veitsiä varten, painui Leena läheiselle tuolille väsyneenä kuin ylenmääräisestä rasituksesta.
Ei hän usein ollut toimettomana istunut, mutta nyt hän sen teki. Ei hän myöskään ollut päätään vaivannut elämän monimutkaisilla ongelmilla, mutta nyt oli eräs näistä asettunut aivan hänen tielleen, tunkeutunut niin lähelle, että hänen oli mahdoton sitä väistää. Siksi saivat hänen ahkerat kätensä hetken levätä, ja sentähden kuvastui raskasmielinen, mietiskelevä ilme hänen harmaansinisissä silmissään.
Oliko se todella mahdollista? Oliko se paikka, joka toista vuosikymmentä oli ollut hänen kotinaan, nyt jätettävä? Kadottaisiko hän kaikki oikeutensa täällä ja annettaisiinko ne vieraalle, joka sitten siistisi, järjestäisi ja huolehtisi kaikesta yhtä kotiutuneena, kuin Leena ennen?
Entä Leena itse, minne hän joutuisi? Eihän hän voinut vanhoilla päivillään enää uusiin oloihin perehtyä. Eikä hän nyt enää jaksanut työssä raataa niinkuin nuorena.
Mikä silloin hätänä, jos joutuikin vieraisiin. Olihan silloin voimia, ja elämä oli edessä. Mutta nyt se oli toista, kun vanhuus jo alkoi painaa.
Sehän se huolestutti, kun ei enää ollut voimia työhön eikä säästöjäkään paljon, ei ainakaan niin riittävästi, että olisi voinut hankkia oman asunnon. Milläs sitten olisi elänyt, jos olisi vuokrannut itselleen oman huoneen tai keittiön jostain laitakaupungilta? Siihenhän se kaikki pian olisi huvennut.
Leenan päätä huimasi.
Sillä lailla se otti, aina kun vain ajattelemaan rupesi. Ja ajatella kuitenkin täytyi. Pianhan lähtö oli edessä. Kyytimies koputtaisi ehkä piankin ovelle ja veisi Leenan sekä hänen tavaransa tuttavan luokse, jonka ullakolla Leena oli saanut luvan säilyttää omaisuutensa, siksi kun saisi asiansa järjestetyksi. Leena itse aikoi sitten lähteä muutamaksi viikoksi maalle erään lapsuuden toverin luokse. Mutta entä sitten? Mikä sitten neuvoksi?